Kokemusasiantuntijat ovat Surevan kohtaaminen -toiminnassa tärkeitä vapaaehtoisia. Ilman heitä meillä ei olisi upeaa kokemusasiantuntijatoimintaa. Yksi toiminnan tavoite on, että sen avulla voidaan tuoda myönteisiä merkityksiä myös kokemusasiantuntijoille itselleen. Artikkelissa kokemusasiantuntijat kertovat, mitä kokemusasiantuntijuus heille merkitsee.   

Tällä hetkellä toiminnassa on yli 100 kokemusasiantuntijaa neljästä eri Surujärjestöstä. Toiminnan kautta on tänä vuonna järjestetty 130 kokemuspuheenvuoroa. Sen lisäksi kokemusasiantuntijat ovat olleet mukana lukuisissa lehtihaastatteluissa ja tutkimusprojekteissa.  

Motivaattorina halu auttaa

Kokemusasiantuntijana toimimiseen motivoivat monenlaiset asiat. Yksi keskeisimmistä syistä on kokemus siitä, että puheenvuorojen kautta voi auttaa muita samanlaiseen tilanteeseen joutuvia. Jos on itse saanut tukea, tätä koettua “hyvää” halutaan laittaa kiertoon ja kertoa tuen merkityksestä surevia kohtaaville. Toisaalta jos kokemukset saadusta tuesta ovat olleet huonoja, halutaan vaikuttaa siihen, että surevat tulisivat tulevaisuudessa paremmin kohdatuiksi.

– Halusin alkaa kokemusasiantuntijaksi, koska halusin jakaa omia kokemuksiani leskeydestä ja lasten surusta. Halusin kertoa kokemuksistani siitä, miten itsemurha vaikuttaa perheen elämään jälkeen päin ja miten ihmiset suhtautuvat itsemurhan tehneiden läheisiin, kertoo Surunauha ry:n ja Nuoret Lesket ry:n kokemusasiantuntija.

– Lähdin kokemusasiantuntijaksi sen vuoksi, että tavallaan sain tarpeeksi elämän epäreiluudesta ja siitä, että asioista ei saa puhua niiden omilla nimillä ja että henkirikos on tabu ja tavallaan meitä omaisia jopa pidetään haitallisina muille ihmisille tämän kokemuksen vuoksi, kertoo kokemusasiantuntija Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:stä.

– Kun olin menettänyt poikani, aloin etsiä merkityksellistä vapaaehtoistyötä. Tunnen, että pystyn olemaan avuksi niille, jotka ovat menettäneet läheisensä, tavalla tai toisella, kertoo Surunauha ry:n kokemusasiantuntija.

– Toimin kokemusasiantuntijana, koska minun mielestäni on erittäin tärkeää ammattilaisten saada tietoa ja tukea surevan kohtaamiseen, sanoittaa Surunauha ry:n kokemusasiantuntija.

Lue lisää: Tietoa surevan kohtaamisesta

Kertomalla kokemuksestaan voi vaikuttaa  

Kokemusasiantuntijuus koetaan itselle merkityksellisenä, koska sitä kautta voidaan vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin.  

– Kokemusasiantuntijana toimiminen ja puhuminen merkitsee sitä, että voin olla vaikuttamassa, kuinka vertaisiani kohdataan jatkossa siinä tilanteessa, kun elämä hajoaa silmien edessä, kertoo Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n kokemusasiantuntija. 

– Kokemusasiantuntijuus antaa minulle mahdollisuuden vaikuttaa asenteisiin, joita ihmisillä on kohdatessaan kuoleman ja varsinkin itsemurhan tehneiden läheisiä, kertoo Surunauha ry:n kokemusasiantuntija.  

Kokemusten jakaminen tuntuu terapeuttiselta 

Kokemusasiantuntijoille merkityksellistä on se, että puheenvuorojen kautta surusta seuraa jotakin hyvää. Moni kokee puheenvuorojen pitämisen tärkeäksi myös itsensä takia.  

– Omasta surun kokemisesta on kummunnut jotain hyvää ja puheenvuorot ovat antaneet paljon itselle ja palautteen mukaan myös kuulijoille. Omalla epämukavuusalueella olosta olen saanut myös itsevarmuutta puheenvuoroja pitäessä, kertoo Nuoret Lesket ry:n kokemusasiantuntija. 

– Koen aidosti pystyväni auttamaan ihmisiä, jotka kohtaavat työssään surevia.
Voin samalla myös käsitellä omaa suruani ja se auttaa itseäni jaksamaan paremmin, kertoo Surunauha ry:n kokemusasiantuntija. 

– Kokemusasiantuntijuus merkitsee minulle todella paljon. Koen tärkeäksi tuoda Huomaa esiin, jakaa omaa kokemusta, se on myös itselle terapeuttista. Koen, että voin edes hieman olla vaikuttamassa asioihin, kertoo Huoman kokemusasiantuntija. 

– Koen kokemusasiantuntijana toimimisen tärkeänä, se tuo jotain järkeä ja merkitystä järjettömään ja käsittämättömään asiaan, kiteyttää Surunauha ry:n kokemusasiantuntija. 

Lue lisää: Pyydä kokemusasiantuntijan vierailua

Oman lapsen kuolema muuttaa vanhemman elämän pysyvästi. Haastattelussa lapsensa itsemurhalle menettänyt Jussi Surunauha ry:stä kertoo, miten lapsen menetys on hänen elämäänsä vaikuttanut, mitä hän ajattelee vanhemmuudesta nykyisin ja mitä isyys hänelle merkitsee. 

Jussi on menettänyt poikansa lisäksi muitakin läheisiään. Niiden menetysten kanssa hän pärjäsi. Lapsen menetyksellä oli vakavat seuraukset.

– Isäni ja veljeni menetys ei juurikaan vaikuttanut tuolloiseen elämääni.

– Sen sijaan poikani menetys rampautti minut henkisesti ja psyykkisesti. Sen takia sairastuin psykoosiin.

Kuuntelijan kaipuu

Jussi sai hoitoa psykoosin vuoksi, mutta hän olisi kaivannut myös muunlaista tukea lapsensa kuoleman jälkeen.

–  Kun poikani kuoli, sain välittömästi viikon sairauslomaa työterveyshuollosta. Perheenä pääsimme kerran käymään TAYSin järjestämässä debriefingissä. Isän ja veljen kuollessa en saanut mitään tukea.

– Luonnollisesti psykoosiin sairastuttuani sain sekä sairaala- että avohoitoa siihen saakka, kunnes kuntouduin työkykyiseksi. Tämän jälkeen ”hoitovastuu” siirtyi työterveyshuollolle.

– Olisin heti pojan kuoleman jälkeen kaivannut jotakuta kuuntelemaan synkkää tarinaani kerta toisensa jälkeen. Olisin halunnut prosessoida menetystäni puhumalla.

Luovat keinot tukivat tuskan keskellä

Jussi ei ole kokenut kokeilemiaan vertaistukimuotoja itselleen antoisiksi. Menetyksistä seurannutta surua Jussin on taltuttanut monilla toiminnallisilla ja luovilla keinoilla.

– Veljeni kuoltua hukutin suruni seikkailemalla ja matkustelemalla maailmalla. Isäni kuoleman jälkeen tein paljon töitä ja urheilin myös melkoisesti. Miekkailin ja juoksin maratoneja.

– Poikani kuoltua on maalaamisesta tullut tärkeä tekijä menetyksien käsittelemiselle. Myös kirjoittaminen – sekä luova- että terapiakirjoittaminen – on ollut suuressa roolissa menetyksistä toipumiselle.

Lapsen kuolema terävöittää vanhemman aistit

Jussi kertoo, että hänelle isyys merkitsee ennen kaikkea lapsista välittämistä ja jonkinlaista takuumiehen roolia.

Oman lapsen menetys on vaikuttanut isyyteen ja siihen, miten lasten kanssaan nykyisin toimii.

– Jos näin voi sanoa niin se on muuttunut terävämmäksi. Minulla on enemmän ”anturit” ulkona lasteni suhteen. Toimin myös herkemmin kuin ennen, jos tilanne sitä vaatii.

Muistot säilyvät

Haudalla käynti ei kuulu Jussin tapaan muistella kuollutta lastaan, vaan hän vaalii poikansa muistoa muilla tavoin.

– Pojan muistoa pyrin pitämään yllä puhumalla ja kirjoittamalla hänestä sekä postaamalla erilaisina muistopäivinä hänen kuviaan someen. Hänellähän ei ole hautaa koska emme halunneet sellaista. Itämeri on hänen hautansa. Joskus harvoin käyn Saarenmaalla, sillä rannalla mistä pojan tuhka siroteltiin mereen.

Surun täytyy päästää pihalle

Jussille isänpäivä on päivä muiden joukossa. Hänessä juhlapyhät eivät muutenkaan herätä erityisemmin tuntemuksia.

Kysyn Jussilta, mitä hän haluaisi sanoa niille, joilla isänpäivään liittyy surua.

– Surua ei kannattane padota sisälleen vaan sitä pitäisi pyrkiä purkamaan jollakin tavoin. Puhuminen on ehkä parasta, joskin hyviä kuuntelijoita on perin harvassa.

Pyhäinpäivänä hautausmailla loistavat tuhannet kynttilät. Perinteeseen kuuluu, että pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä läheisiä. Haastattelussa lapsensa syövälle menettänyt äiti ja läheisensä itsemurhalle menettänyt kertovat, millaisia ajatuksia pyhäinpäivä heissä herättää, millaista elämä on läheisensä kuoleman jälkeen sekä tärkeimmästä voimavarastaan surun keskellä. 

Menetyskokemus tapahtuu aina jossakin elämän kontekstissa. Surevan tilanteeseen vaikuttaa kokonaisvaltainen elämäntilanne ja koetun menetyksen luonne. Merkittävää on esimerkiksi se, miten kuormittavia vuosia on menetyksen taustalla, ja millainen menetys on ollut – äkillinen vai ennakoitavissa. Läheisen menetyksen jälkeen on sopeuduttava uudenlaiseen elämäntilanteeseen, jossa oma rakas on poissa ja seurana on suunnaton suru ja mahdollisesti joukko muita ikäviä tunteita kuten pelkoa, häpeää tai vihaa.

– Kun minun läheiseni kuoli, ajattelin pitkään, etten ole mitään muuta kuin itsemurhan tehneen läheinen. Tuntui, että menetyksen jälkeen minusta ei jäänyt enää jäljelle mitään muuta. Jouduin rakentamaan kaiken alusta. Vähän niin kuin lapsi oppii elämänsä alussa ensin kääntymään, sitten konttaamaan ja lopulta kävelemään. Myös minä olen lopulta oppinut elämään suruni kanssa ja olemaan paljon muutakin kuin itsemurhan tehneen läheinen, kertoo läheisensä itsemurhalle menettänyt Jennina Surunauha ry:stä.

– Lapsen menetys on jakanut elämäni aikaan ennen lapsen kuolemaa ja aikaan lapsen kuoleman jälkeen. On väistämätöntä, että lapsen menetys muuttaa äidin elämää pysyvästi ja perustavanlaatuisesti. Menetys tapahtui kahden äärimmäisen rankan vuoden päätteeksi. Vuoden sisällä kaksi nuorinta poikaani olivat saaneet saman syöpädiagnoosin. Takana olivat ensin nuorimmaisen rankat syöpähoidot ja heti sen perään keskimmäisen syöpähoidot, jotka jäivät lopulta kesken. Henkistä kuormaa oli kertynyt valtavan paljon. En ollut ehtinyt käsitellä ensimmäisestä syöpävuodesta kertynyttä kuormaa ennen toisen lapseni sairastumista ja lopulta menehtymistä. Minulle ei tullut yllätyksenä, että masennukseni uusiutui ja sairastuin työuupumukseen vuosi työhön paluuni jälkeen. Lapseni kuolema on pakottanut minut pysähtymään ja pohtimaan kysymystä elämän merkityksellisyydestä, kertoo lapsensa menettänyt Iina Käpy Lapsikuolemaperheet ry:stä.

Joskus täytyy taistella, että saa tukea

Jokaiselle surevalle tulee tarjota ja mahdollistaa tukea läheisen kuoleman jälkeen, menetyskokemuksesta tai asuinpaikkakunnasta riippumatta. Myös vertaistukimahdollisuuksista on tärkeää kertoa surevalle. Jennina ja Iina ovat kumpikin saaneet monipuolisesti tukea läheisen kuoleman jälkeen, mutta siihen on tarvittu sekä osaavia ammattilaisia että omaa aktiivisuutta.

– Tärkein tuki itselleni on ehdottomasti ollut vertaistuki. Koska syöpähoitojen aikaan piti elää infektioeristyksessä, ainoa ympärillä oleva sosiaalinen piiri oli muut syöpäosastolla olevat vanhemmat. Heidän kanssaan tuli vaihdettua kuulumisia, ja tarinoita oli yhtä monta kuin potilaita. Myös Kympin äidit ja isät -Facebook-ryhmästä tuli tärkeä vertaistukikanava. Sairaalajaksoilla kävin myös säännöllisesti juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja tämä oli tärkeä tuki etenkin lapseni menehtyessä. Minulla oli oikeus myös HUSin maksusitoumuksella järjestettävään lyhytterapiaan lapseni kuoleman jälkeen, Iina kertoo.

– Terapian järjestäminen oli kuitenkin prosessi, joka oli minun harteillani. Minun piti ensin selvittää, ketkä lähialueen psykoterapeuteista voisivat mahdollisesti antaa terapiaa maksusitoumuksella. Tämän jälkeen piti soitella läpi terapeutteja ja kysellä, miten heillä oli vapaita aikoja. Lopulta löysin sopivan terapeutin samasta kaupungista, jossa työskentelen. Mielestäni on kuitenkin selkeä epäkohta, että asiakas joutuu, vähillä voimavaroilla, valtavan kriisin keskellä ponnistelemaan itse terapeutin löytämiseksi. Onneksi minulla oli voimavaroja tähän prosessiin, mutta epäilen, että kaikilla ei niitä ole, Iina jatkaa.

– Heti surumatkani alkutaipaleella pääsin psykoterapiaan, jossa sain tutun terapeutin kanssa kasvaa suruni kanssa viiden vuoden ajan. Sain opetella ja oppia, onnistua ja epäonnistua. Sain kulkea vauhdilla eteenpäin ja ottaa askeleita taaksepäin. Ennen kaikkea sain olla haavoittuva ja rikkinäinen ilman, että minun tarvitsi pelätä toisen ihmisen murtuvan tai pelkäävän minun suruani. Vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta ovat myös olleet minulle suuri apu. On ollut lohdullista saada luoda omalle menetykselle merkitystä, tehdä siitä jotain suurempaa, kuin sen tuoma kipu ja suru ovat olleet. Ajattelen, että olen saanut juuri sellaista tukea, kuin olen tarvinnut. Alussa, ihan ensimmäisinä päivinä olisimme tarvinneet kriisiapua, mutta sitä emme saaneet. Toivottavasti nyt kriisiavun tilanne on parempi ja jokainen sitä tarvitseva saa kriisiapua heti, kun elämässä tapahtuu jotain traumaattista, Jennina toivoo.

Lue lisää: Tukitahoja ja Vertaistuki

Mikä auttaa jaksamaan, kun ei jaksa?

Ammattiavun ja vertaistuen lisäksi tarvitaan muitakin asioita, jotka tuovat jotakin muuta ajateltavaa surun keskelle, kun menetys on vienyt elämänilon. Kysyn haastateltavilta, mikä on ollut heille tärkein voimavara läheisen kuoleman jälkeen.

– Uskon, että kovin moni lapsen syöpätaistelun ja menettämisen kokenut ei vastaa tähän kysymykseen niin kuin minä, nimittäin Formula 1 -kisojen seuraaminen! Kun nuorimmainen sai syöpädiagnoosin, syöpä peitti alleen koko muun maailman, eikä siihen mahtunut juuri mitään muuta. Kaikki omat harrastukset ja ystävyyssuhteet jäivät tauolle. Yksi henkireikä minulla kuitenkin oli, ja se oli Formula 1 -lähetysten seuraaminen. Sairaalassa pystyin katsomaan kisoja omalla älypuhelimellani. Olosuhteet vaihtelivat kotisohvalta sairaalahuoneeseen ja teho-osastoon, mutta Formula 1 oli minun linkkini sairaalan ulkopuoliseen maailmaan. Lapseni menehdyttyä oma maailmani pysähtyi ja hajosi miljooniksi palasiksi. Yksi asia kuitenkin muistutti minua elämän jatkumisesta. Aina tuli seuraava Formula 1 -kisa ja uusi kisanäyttämö, vaikka oma maailma tuntui pysähtyneen, Iina kuvailee.

– Hassua kyllä, minulle tärkein voimavara on ollut se, että surusta ei tarvitse selviytyä, mutta surun kanssa voi selviytyä. On ollut voimaannuttavaa huomata, että surun ei tarvitse tehdä minua vahvemmaksi tai paremmaksi. Sen ei tarvitse jalostaa minua ja saada minua ajattelemaan, että selviän mistä vaan. Voin vain surra ja olla sureva. Samaan aikaan voin olla myös paljon muuta. On helpottavaa, ettei minun suruni tai tarinani tarvitse olla sankaritarina. On myös ollut lohdullista huomata, että surusta huolimatta elämässä tapahtuu ja syntyy hyviä ja kauniita asioita. Kun perusturvallisuudentunne on horjunut ja ehkä särkynytkin, saavat kaikki merkitykselliset asiat tuntumaan jalat vahvemmilta. Perhe, ystävät ja kaikki surumatkalla mukaan tarttuneet ihmiset ovat olleet merkityksellinen osa toipumistani, Jennina iloitsee.

Muistelun myötä läheinen tulee ihan vierelle

Iina ja Jennina ajattelevat, että muistojen kautta heidän läheisensä ovat heidän elämässään aina. Muistot tulvivat mieleen niin arkisissa tilanteissa kuin merkkipäivinäkin. Muistelu on yksi tapa vaalia suhdetta menetettyyn läheiseen.

– Minulle lapseni haudalla käyminen on tärkeää. Sytytän haudalle kynttilöitä, vien kukkia ja hiljennyn hänen muistonsa äärelle. Hän on mukana arkipäivän keskusteluissa perheenjäsenten kanssa. Jouluisin ja hänen syntymäpäivänään maaliskuussa tulee muisteltua paljon. Muistelemisen lisäksi ajattelen, että vaikka lapseni ei enää fyysisesti ole täällä, hän on silti aina mukana elämässäni ja sydämessäni. Poikani suuria vahvuuksia oli huumorintaju sekä taito iloita toisten puolesta. Ajattelen, että vaalimalla näitä ominaisuuksia omassa elämässäni hän on aina mukanani, Iina kertoo.

– On hirvittävän tärkeää voida puhua läheisestä, vaikka hän onkin kuollut. On tärkeää saada muistaa ja muistella, nauraa ja toisinaan itkeäkin. On merkityksellistä saada kertoa hauskoja tarinoita ja jakaa niitä myös muille. Juuri taannoin kerroin, kuinka läheisestäni oli aina hauskaa järjestää meille käytännönpiloja. Aika monesti kävelin auton perässä keskellä Helsingin keskustaa, kun läheiseni ajoi autoa eteenpäin joka kerta, kun yritin päästä sisään. Teiniminääni hävetti ja läheiseni nauroi kippurassa auton ratissa. Kun joku toinen aidosti kuuntelee kertomiani tarinoita ja vielä nauraa niille mukana, hetken ajan tuntuu siltä, kuin läheinen olisi ihan vierellä, Jennina kuvailee.

Pimeässä palavat toivon kynttilät

Pyhäinpäivänä suru saa tilaa ja näkyvyyttä tavallista enemmän. Yhteisesti jaettu kokemus surusta, on lohduttavaa.

– Minulle pyhäinpäivä liittyy vahvasti syksyyn. Huomaan usein, että viimeistään marraskuussa suru muuttaa lähemmäksi ja on enemmän vierellä. Syksyn juhlat ja lähestyvä joulu ovat minulle usein aikaa, jolloin suru on vahvasti läsnä. Pyhäinpäivä tuo siihen tavallaan lohtua, sillä silloin oma sosiaalinen mediani täyttyy kauniista kirjoituksista ja muistoista. Ihmiset puhuvat surusta ehkä avoimemmin ja tuntuu, että en ole suruni kanssa yksin. Suru tehdään näkyväksi kynttilöin ja sanoin. Se on lohdullista, Jennina toteaa.

– Pyhäinpäivä herättää erityisiä tunteita senkin vuoksi, että Yhdysvalloissa vietettävä Halloween oli pojalleni mieleinen juhla, jota meillä oli tapana viettää perheen kesken. Sen lisäksi minulla on todella lämpimiä muistoja hänen kanssaan sairaalassa pitämistämme elokuvailloista. Yhdellä sairaalajaksolla esimerkiksi katsoimme Halloween-kauhuelokuvia useana iltana. Useana vuonna olemmekin nuorimmaisen kanssa vieneet koverretun kurpitsan poikani haudalle, vaikkei sellainen suomalaiseen hautausmaaperinteeseen kuulukaan. Pyhäinpäivänä hautausmaa tuhansine kynttilöineen on äärettömän kaunis, ja kynttilämeri tuo toivoa pimeyden keskelle, Iina kertoo.

 Kuolema avaa uusia näköaloja elämään

Läheisen kuoleman jälkeen elämä ei ole entisellään. Elämä voi menetyksen jälkeen muuttua arjen, ihmissuhteiden, arvomaailman ja jopa identiteetin osalta. Kysyn Iinalta ja Jenninalta, miten läheisen menetys on heitä muuttanut.

– Ajattelen, että osaan nyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen herkempi ja ehkä aavistuksen verran neuroottisempi. Itken erityisesti kauniiden asioiden äärellä. Elämän hauraat hetket tuntuvat erityisen suurilta ja niiden äärellä itkettää. Toisaalta ihan tavalliset asiat tuntuvat hirvittävän merkityksellisiltä. Haluan jatkuvasti ja koko ajan, että minulle tärkeät ihmiset tietävät olevansa tärkeitä. Tärkein muutos on ehdottomasti se, että en enää yritä pärjätä ihan kaikessa yksin. Olen valmis pyytämään apua, jos tuntuu, että sitä tarvitsen. Tällä hetkellä minun suruni on olemassa, toisinaan taka-alalla ja toisinaan vähän lähempänä. Elämä on hirvittävän kaunista ja hyvää myös niinä hetkinä, kun suru tuntuu olevan kiinni ihossa, Jennina kuvailee.

– Lapsen menettäminen on muuttanut väistämättä omaa arvomaailmaani. Pienet asiat eivät enää hetkauta, ja asiat ovat ikään kuin asettuneet mittasuhteisiinsa. Kuolema ei myöskään enää pelota itseäni, kun olen nähnyt ja kokenut sen oman lapseni kohdalla. Koska olen kokenut jokaisen vanhemman pahimman painajaisen, tiedän, että selviän kaikista vastoinkäymisistä elämässä, mitä ikinä tielleni asettuukaan. Osaan nauttia paremmin nykyhetkestä ja tiedostan, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Sairaalavuosista on kuitenkin jäänyt niin paljon kuormaa, että kuormitus myös kivoista ja positiivisista asioista vaatii palautumista. Nykyään tiedän kuitenkin rajani paremmin ja tietoisesti varaan aikaa hiljentymiselle ja oman itsen äärelle pysähtymiselle. Suru on loppuelämän matka. Välillä sen ääni olkapäällä on voimakkaampi, välillä se on enemmän taka-alalla, mutta siinä olkapäällä se aina istuu. Olen jo aika hyvin oppinut tuntemaan oman suruni ja elämään surun kanssa, Iina kertoo.

”Maailmassa ei ole mitään sanoja, joilla läheisensä menettäneen tuskan saisi pois”

Jennina ja Iina toivovat, että surevia uskallettaisiin kohdata ja tukea. Aina ei tarvita edes sanoja, vaan paras tuki voi olla se, että toinen vain on.

– Toivoisin, että uskaltaisimme useammin kysyä toisiltamme ja vierellämme olevilta surevilta, mitä surulle kuuluu, huolimatta siitä, kuinka kauan menetyksestä on kulunut. Olisi tärkeää, että uskaltaisimme olla toistemme vierellä, vaikka kohtaaminen tuntuisikin haastavalta. Sanoja ei tarvita, joskus riittää se, että tietää toisen olevan vierellä. Toisinaan riittää, että antaa toisen puhua ja itse kuuntelee. Olisi hyvä, että lakkaisimme ajattelemasta, että sureva tarvitsee rauhaa ja alkaisimme kysyä, mitä sureva oikeasti tarvitsee. Toivon, että jokainen sureva saisi juuri sellaista apua kuin tarvitsee. Toivoin, ettei kukaan joutuisi koskaan selittelemään tai perustelemaan suruaan ja että jokainen saisi surra juuri omalla tavallaan ja niin kauan kuin tarvitsee. Toivon, että kukaan ei kyseenalaistaisi, vaan sen sijaan ehkä halaisi ja auttaisi avun äärelle, Jennina sanoo.

– Eniten toivon ihmisiltä uskallusta kohdata surevia. Ihmismielellä on luonnollinen halu ratkaista toisen ihmisen kärsimys, paha olo ja suru, vaikka sitä ei voi toinen ihminen ratkaista. Siksi ihmisten usein esiin tuleva pelko siitä, että ei tiedä, mitä pitäisi sanoa surevalle, on aiheeton. Maailmassa ei ole mitään sanoja, joilla läheisensä menettäneen tuskan saisi pois, joten sanat ovat toissijaisia. Aito kohtaaminen on tärkeintä. Se, että uskaltaa jakaa toisen ihmisen surun, tuskan ja pahan olon. Voi sanoa, että ei ole sanoja. Kuunteleminen, läsnäolo ja kohtaaminen ovat tärkeintä. Surevalta voi kysyä, millaista apua hän toivoisi, Iina kertoo.

Lue lisää: Surevan kohtaaminen

Elämä arpoo joskus eteemme vaikeita tilanteita. Niistä läheisen kuolema on varmasti raskaimpia. Surun keskellä on asioitava lukuisten tahojen kanssa, hoidettava monia käytännön asioita ja tehtävä isoja päätöksiä tilanteessa, jossa voimia on kaikkein vähiten.  Suomi.fin uudesta Läheisen kuolema -oppaasta saa selkeät ja kattavat ohjeet asioiden hoitamiseen läheisen kuoleman jälkeen. 

– Tällaiselle oppaalle on ollut tarve jo pitkään, monet surevat ovat kertoneet kaivanneensa opasta, jossa olisi koottuna kaikki tärkeä tieto käytännön asioiden hoitamisesta läheisen kuoleman jälkeen, kertoo asiantuntija Sirpa Mynttinen Surevan kohtaaminen -toiminnasta.

Mynttinen on ollut alusta asti mukana yli vuoden kestäneessä yhteistyöprojektissa, johon on osallistunut laaja joukko viranomaisia, järjestöjä ja muita toimijoita. Surevan kohtaaminen -toiminnan asiantuntijana ja Surujärjestöjen edustajana Mynttinen on tuonut opasta valmistelevassa työryhmässä esiin erityisesti tuen tarpeen merkitystä, tukipalveluihin ohjaamista ja Surujärjestöjen tarjoamaa tukea. Myös muutamat kokemusasiantuntijoistamme osallistuivat oppaan työstämiseen. He lukivat oppaan tekstit ja kommentoivat niitä kokemusasiantuntijan näkökulmasta, jotta opas vastaisi mahdollisimman hyvin kaikkien läheisensä menettäneiden tarpeisiin.

– Kriisin keskellä ei kannata jäädä yksin. Surevan on mahdollista saada kriisi- ja ammattiapua sekä vertaistukea. Oppaassa neuvotaan myös, miten lasta ja nuorta voi tukea tilanteessa ja mistä hänelle saa tarvittaessa ammattiapua, Mynttinen toteaa.

Sisällöltään kattava – selkeydestä tinkimättä

Läheisensä menettänyt saa oppaasta kattavasti ja selkeästi tietoa siitä, mitä pitää tehdä läheisen kuoleman jälkeen. Oppaasta selviää muun muassa: mitä tapahtuu läheisen kuoltua, millaisia asiakirjoja tarvitaan asioiden hoitamista varten, mille tahoille pitää ilmoittaa kuolemasta itse ja mitä pitää tehdä, jos läheinen kuolee ulkomailla. Lisäksi oppaasta saa tietoa perunkirjoitukseen, perinnönjakoon ja hautajaisjärjestelyihin liittyen. Oppaassa kerrotaan, mitä asioita perinnönjaossa pitää huomioida sekä miten kuolinpesän erityyppisten omistusten kanssa voi toimia. Jos vainajalla on alaikäinen lapsi, oppaasta saa ohjeita, miten hänen etunsa tulee varmistettua eri tilanteissa.

– Oppaan suunnittelussa kaiken keskiössä on ollut surun keskellä olevan ihmisen tilanteen ymmärtäminen ja auttaminen. Opas tarjoaa kattavasti tietoa ja palveluita selkeästi jäsenneltynä ja karsittuna, kertoo erityisasiantuntija Heli Hautaniemi Digi- ja väestötietovirastosta.

Opasta ovat työstäneet parhaat asiantuntijat eri aloilta

Oppaan on tuottanut Digi- ja väestötietovirasto yhteistyössä laajan asiantuntija- ja viranomaisjoukon kanssa. Suunnittelussa on hyödynnetty parhaiden asiantuntijoiden tietoa sekä kokemusta kysymyksistä, jotka ovat ihmisille surun hetkellä keskeisimpiä. Yhteistyössä ovat mukana keskeiset tahot: Asianajajaliitto, Digi- ja väestötietovirasto, Eläketurvakeskus, Kela, Kirkkohallitus, Maanmittauslaitos, Nuoret Lesket ry, Oikeusministeriö, Poliisi, Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry, Surevan kohtaaminen -toiminta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, Ulkoministeriö, Vakuutus- ja rahoitusneuvonta FINE ja Verohallinto.

Tutustu Suomi.fin oppaaseen: suomeksi, ruotsiksi, englanniksi.

Tietoa oppaasta kannattaa jakaa niin työkavereille kuin asiakkaille

Halutessanne voitte jakaa Läheisen kuolema -oppaasta tietoa henkilöstöllenne ja asiakkaillenne. Digi- ja väestötietovirasto on tuottanut oppaasta A4-flyerin suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Voitte hyödyntää flyeria asiakaspalvelussa tai jakamalla tietoa henkilöstöllenne ja sidosryhmillenne.

Voit tutusta flyereihin tai ladata ne seuraavista linkeistä: suomenkielinen flyer, ruotsinkielinen flyer ja englanninkielinen flyer.

Organisaationne saattaa myös sosiaalisen median kanavien kautta tavoittaa kansalaisia, joiden läheinen on juuri kuollut. Halutessanne voitte jakaa tietoa oppaasta myös organisaationne sometilillä esimerkiksi jakamalla Suomi.fin postauksia keskiviikkona 24.5. Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä.

Minulle tai perheelleni ei tarjottu tapahtuneen jälkeen kriisiapua. Osittain ajattelen tämän johtuvan siitä, että läheiseni oli päihteidenkäyttäjä. Toisaalta olen miettinyt, enkö ollut tarpeeksi läheinen. Olen myös kantanut ajoittain syyllisyyttä siitä, etten ollut voimakkaammin auttamassa läheistäni päihdeongelman kanssa. Päihteidenkäyttäjän läheisen osa on kuitenkin raskas ja tiedostan sen mahdottomuuden. Minulle uhri ei kuitenkaan ollut narkomaani vaan pikkuveli, joten suru ja kaipaus on ollut jotain niin suurta ja tapahtunut kauheinta elämässäni, kertoo kokemusasiantuntija Paula Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:stä. 

Päihteisiin menehtyneen läheinen tulee kohdata ihan kuten kuka tahansa muukin läheisensä menettänyt – olosuhteet voivat olla erilaiset, mutta pohjimmiltaan kokemus läheisen menettämisestä on ihan samanlainen. Ihan kuten kaikki surevat, päihteisiin läheisensä menettäneet tarvitset tukea ja myötätuntoista kohtaamista. Ammattilaisten tehtävä on aina ohjata sureva tuen piiriin.

– Mielestäni olisi tärkeää kohdata päihteiden käyttäjän läheinen samalla tavalla kuin kuka tahansa sureva, joka on menettänyt sisaruksen, vanhemman, lapsen tai ystävän. Kuollut ei ole ollut surijalle ensisijaisesti päihteidenkäyttäjä, Paula kiteyttää.

Kohtaamisissa on syytä kiinnittää huomiota omiin sanavalintoihin ja käyttää sensitiivisiä ilmaisuja. Voi esimeriksi sanoa mieluummin, että läheisesi kuoli päihteiden käytön seurauksena kuin kuollut päihteidenkäyttäjä. Ilmaisu kuten päihderiippuvainen, voi määritellä ihmisen hänen riippuvuutensa kautta ja tehdä näkymättömäksi tämän persoonaa ja identiteettiä – niitä asioita, joita sureva haluaisi erityisesti vaalia. Myös läheistä kuuntelemalla voi osoittaa arvostusta ja kunnioitusta vainajan muistolle. Kuunteleminen osoittaa läheiselle, että hänen suruaan ja menetystään arvostetaan.

Lue lisää: Miten kohdata sureva, jonka läheisen kuolemaan ovat liittyneet päihteet

Läheisen kokema pelko tai häpeä saattaa johtaa tuen piiristä vetäytymiseen

– Ajattelen, että oma erityisyytensä tulee myös ympäristön suhtautumisesta. Voi olla sellaista ”eikös se ole vaan hyvä, että hänestä päästiin” -henkistä ymmärtämättömyyttä kiintymyksestä ”vaikeaa” läheistä kohtaan, kertoo sosiaalipsykologi Kati Kärkkäinen.

On valitettavaa, että monet läheiset ovat kokeneet muiden ihmisten taholta päihteisiin liittyvien kuolemien kohdalla stigmaa. Koettu stigma voi estää tuen hakemista tai vastaanottamista, siksi kohtaamisissa tulee välttää kaikkea sellaista suhtautumista, joka voisi vahvistaa läheisen kokemusta päihdekuolemasta häpeällisenä tai leimaavana kuolemana. Jos läheinen kokee kohtaamisissa tuomitsemista tai syyllistämistä, on olemassa riski siitä, että läheinen vetäytyy kohtaamisista kokonaan, koska siten hän välttyy tulemasta tuomituksi tai syyllistetyksi uudelleen. Jotkut läheiset myös ovat kokeneet, että tukea ei ole tarjottu, koska kuollut henkilö käytti päihteitä tai kuoli päihteisiin.

– Päihteiden käyttöön ja käyttäjiin liittyy valtava stigma, joka on varjostanut sekä asiasta puhumista, että asennoitumista siihen. Kaikella tapahtuneella on ollut kauaskantoisia vaikutuksia niin minun kuin myös perheeni elämään. Apua ongelmiin on edelleen vaikea saada, Paula kertoo kokemuksestaan.

– Koska kuolema ei ole ollut luonnollinen ja on tapahtunut päihdepiirissä, se on ollut ruodittavana esimerkiksi lehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Tästä on seurannut hämmentäviä ja loukkaaviakin kohtaamisia, joissa läheistäni on syyllistetty tapahtuneesta perustuen täysin huhupuheisiin, Paula toteaa.

Päihdekuolema voi synnyttää epäoikeutetun surun kokemuksen, koska yhteiskunnassa päihdekuolema saatetaan nähdä normien vastaisena tai jopa itseaiheutettuna kuolemana. Päihdekuolemasta voi olla vaikea kertoa muille, jos pelkää, että totuuden myötä läheisen elämä ja kuolema tulevat mitätöidyksi. Päihdesensitiivisen surun erityislaatuisuuden vuoksi, on tärkeää, että läheiset saavat jakaa kokemuksiaan toisten saman kokeneiden kanssa, päihteisiin kuolleiden läheisille suunnatuissa vertaistukiryhmissä ja -tapahtumissa.

Lue lisää: Mistä tukea surevalle

Päihderiippuvuus on sairaus, joka voi johtaa kuolemaan

– Olin tavallaan pelännyt ja valmistautunut kuolemaan, koska huumeiden ja lääkkeiden käyttöön liittyy yliannostuksen riski. Kun tajusin että läheiseni on joutunut henkirikoksen uhriksi, menin shokkiin. Siihen en ollut varautunut. Minut valtasi ennenkokematon tuska, viha, suru ja epätietoisuus, Paula kertoo.

Ammattilaisilla tulee olla riittävä ymmärrys päihderiippuvuudesta. Myös surevat läheiset voivat tarvita lisää tietoa ja ymmärrystä päihderiippuvuudesta ja sen vaikutuksista, jotta he voivat ymmärtää, mitä heidän läheiselleen on tapahtunut. Päihderiippuvuuden ymmärtäminen sairautena, esimerkiksi diabeteksen tapaan, voi helpottaa läheistä ja vähentää esimerkiksi syyllisyyden ja häpeän tunteita. Riippuvuussairauden hoitamisessa vastuu on päihteidenkäyttäjällä, ja ulkopuolinen ei voi ottaa tätä vastuuta häneltä pois.

– Silloin kun päihteet ovat olleet elämässä mukana, isommat ristiriidat ovat suhteessa tähän ihmiseen olleet kovin mahdollisia. Sama ihminen on voinut olla yhtä aikaa niin rakas ja raskas. Nämä kaksi kokemuksellista ulottuvuutta ovat erillisiä jatkumoitaan: oma juttunsa tuo, miten rakkaalta ja läheiseltä on tuntunut, ja oma sekin, miten raskaalta hän ja suhde häneen on milloinkin tuntunut, Kärkkäinen sanoittaa.

Päihteisiin kuolleen läheinen voi surra montaa asiaa yhtä aikaa, päihteille menetettyjä vuosia, rakkaan ihmisen kuolemaa ja toivosta luopumista lopullisesti. Tunteiden kirjo on valtava ja kaikenlaiset tunteet sallittuja.

– Jos läheisen elämä on päättynyt suoraan päihteen takia tai hän ei ole ”saanut elämäänsä järjestykseen”, niin kuoleman myötä toive toipumisesta ja uudenlaisen yhteisen suhteen mahdollisuudesta on kuopattava. Tuo toive on voinut olla itselle iso unelmointikohde vuosien varrella, Kärkkäinen toteaa.

Kun pahin on tapahtunut ja itselle rakas ihminen on kuollut, surevalle merkitsee paljon se, että ympärillä olevat ihmiset kohtaavat myötätuntoisesti, osoittavat välittämistä ja antavat tilaa surulle.

– Läheisten ystävien tuki on ollut korvaamatonta. Vaikka ei olisi sanottu paljon niin on kuunneltu, tuotu villasukat lämmittämään tai halattu, Paula kertoo.

Lue lisää: Päihdesensitiivisestä surusta

Yksi taho, josta surevat voivat saada tukea läheisen kuoleman jälkeen ovat MIELI ry:n ylläpitämät kriisikeskukset. Mitä kriisityö on ja mitä työntekijät konkreettisesti tekevät? Kriisityöntekijä Susanna Takanen kertoo työstään ja mitä hän erityisesti huomioi, kun hän kohtaa surevia. 

Missä tehtävässä toimit ja miten pitkään olet toiminut alalla?

Olen Susanna Takanen, toimin vastaavana kriisityöntekijä Kriisikeskus Mobilessa Keski-Suomessa, jossa olen työskennellyt yli 13 vuotta.

Kertoisitko lyhyesti, mitä kriisityöntekijän työ on? Millaisissa tilanteissa kriisityöntekijää tarvitaan?

Kriisityöntekijän päivä ja asiakaskohtaamiset eivät ole koskaan samanlaisia tai ennustettavia. Ensimmäiseen kriisikohtaamiseen on hankalaa millään tavalla valmistautua. Muutaman vuoden tein tällaista henkistä valmistautumista erilaisiin tilanteisiin – mutta huomasin sen olevan hyödytöntä, koska jokaisessa tilanteessa mennään kriisin kokeneen ehdoilla ja kokemus edellä – ei työntekijän ennalta miettimän kaavan mukaisesti. Ehkä se, että kriisit tulevat äkillisesti ja yllättäen – ovat haavoittavia ja ehkä uusiakin tilanteita – aiheuttavat sen, että niihin hakee turvallisuuden ja hallittavuuden tunnetta ”muka valmistautumalla.”

Kriisityöntekijänä olen tukena niin traumaattisissa kriiseissä kuin elämän erilaisissa kriisitilanteissa. Traumaattiset kriisit liittyvät usein läheisen kuolemaan, lapsen kuolemaan, äkilliseen sairastumiseen, läheisen itsemurhaan tai itsemurhayritykseen sekä onnettomuuksiin. Kyseessä voi olla myös rikoksen uhriksi joutuminen; seksuaalirikos, väkivalta tai henkirikos. Elämän kriisitilanteissa yleisiä yhteydenottosyitä ovat mm. kriisiytynyt perhetilanne, parisuhdeongelmat, väkivalta, ero, uupumus, työelämän ongelmat, opiskeluongelmat, yksinäisyys, ihmissuhdekriisi tai taloudelliset ongelmat. Kriisikeskus Mobileen otetaan yhteyttä myös mielenterveysasioihin kuten akuuttiin tai pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen/masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, diagnosoituun sairauteen liittyen tai muutoin, kun on huoli omasta mielenterveydestä ja jaksamisesta.

Kriisityötä tehdään niin puhelimitse kuin tapaamalla asiakkaita kasvokkain. Tapaamiset ovat pääsääntöisesti täällä Mobilen tiloissa. Vielä vuoden 2021 loppuun saakka Mobilen työhön kuului akuutti kriisiapu koko Keski-Suomen alueella ja silloin kotikäyntejä tehtiin noin 500 käyntiä vuodessa. Vuoden 2022 alusta traumaattisten kriisien 24/7 kriisityö siirtyi Keski-Suomen sosiaali- ja kriisipäivystykselle. Kriisikeskus Mobile on järjestölähtöinen toimija, joka tarjoaa ammatillista tukea ja apua elämän erilaisissa kriisitilanteissa.

Lue lisää: Elämän rajallisuus yllättää myös ammattilaisen

Miten kriisityöntekijä yleensä toimii surevan kohtaamisen tilanteissa? Mitä konkreettitesti teette tilanteissa?

Silloin kun kohtaan läheisensä menettäneen ihmisen, pyrin maadoittamaan itseni mahdollisimman rauhalliseksi ja turvaa tuovaksi. On tärkeää tiedostaa, ettei sokissa oleva ihminen kykene ajattelemaan rationaalisesti vaan silloin toimii ns. ”liskoaivot” ja traumaattiset muistot tallentuvat ainakin osin visuaalisesti; hajuina, ääninä, tuntemuksina kehoon ja mieleen ilman niitä yhdistävää rakennetta. Käytännössä sokissa olevan on tärkeämpää saada rauhallista ja tyyntä signaalia auttajan omasta hermostosta, kuin se että tila täytettäisiin pelkällä puheella, jota aivot eivät kykene vastaanottamaan. Sokissa olevan ja kriisiauttajan hermostot keskustelevat keskenään. Ajattelen, että ensimmäisessä kohtaamisessa ei pitäisi sanoa mitään ns. sanomisen vuoksi. Jos itse kävisi kierroksilla ja ajattelisi, että tämä tilanne pitää jotenkin hoitaa, niin uskon, että silloin monella hyvääkin tarkoittavalla auttajalla voi lipsahtaa fraaseja tai turhia lohdutuksia, joita kukaan läheisen menettänyt ei varmasti halua siinä hetkessä kuulla. ”Aika parantaa haavat” tai ”kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa” ovat äärimmäisen loukkaavia, surun sivuttavia ja vähätteleviä kommentteja.

Traumaattiset kokemukset tallentuvat eri tavalla muistiin kuin arkipäivän tapahtumat ja myös muiden kommentit sokkivaiheessa jäävät herkästi mieleen. Oman rauhallisen olemuksen lisäksi kosketuksella on maadoittava voima. Turvallisin tapa koskettaa sokissa olevaa on laittaa käsi olkapäälle tai koskettaa käsivartta. Sitä ennen voi asiaa myös kysyä, jos on yhtään epävarmuutta voiko niin tehdä. Tilanneherkkyys, ja sen aistiminen kuinka lähelle voi mennä, on olennaista kohtaamisessa. On tärkeää tunnistaa, millainen sokki on kyseessä; paniikinomainen, vihainen, lamaantunut tai toimijuuden omaava.  Kriisityöntekijänä täytyy punnita, mitkä sanat käyvät omaan suuhun, kun tapaa surevan ensimmäisen kerran. Vain tavan vuoksi ei kannata sanoa: ”otan osaa.” Ilmaisu voi jäädä kolkoksi, kun eihän sitä vieraana ihmisenä todellisuudessa tiedä, että kenen vuoksi otan osaa ja minkä osan tämän ihmisen surusta ottaisin kannateltavaksi. Useimmiten sanon, että ”olen todella pahoillani”. Tai että ”nyt ei löydy sanoja.” Myös hyväksyvä ja myötätuntoinen katse tai kosketus kertoo enemmän, kuin hätäinen yritys sanoa jotain järkevää tai yleisesti totuttua.

Kriisityössä pitäisi olla empaattinen eikä sympaattinen. Niissä on ihan valtava ero. Empaattinen ihminen on aidosti läsnä, on valmis kuuntelemaan ja vain sietämään kriisin kokeneen sen hetkistä olotilaa ja tunnetta. Ei tarvitse neuvoa tai yrittää keksiä ratkaisuja tilanteeseen. Empaattisuutta voi osoittaa siten, että pyrkii ymmärtämään, että mitä tämä tapahtunut oikeasti merkitsee tämän ihmisen koko elämän kannalta. Tämä tarkoittaa hetkittäistä ja osittaista samaistumista toisen tilanteeseen. Sympaattinen ihminen lähtee puolestaan voivottelemaan, päivittelemään ja kauhistelemaan tapahtunutta kriisiä ja tilannetta. Sympaattisuuden vallassa sukeltaa osaksi toisen kriisiä, eikä kykene enää olemaan tukevalla tavalla läsnä, vaan humpsahtaa itse käymään läpi kriisissä olevan tunnekokemuksia. Tämä voi aiheuttaa lisäksi säätämistä, ylimääräistä sähläämistä, puolesta puhumista, mahdollisesti omien kokemusten kertomista ns. vertaistuellisesta näkökulmasta. Vertaistuki on erittäin tärkeää, mutta sen aika on myöhemmässä vaiheessa toipumista.

Reaktiovaiheessa ihminen ei välttämättä tunnista itseään, koska saattaa käyttäytyä juuri päinvastoin kuin hänelle on tavanomaista. Tämä aiheuttaa usealle huolta, ahdistusta ja pelkoa: ”olenkohan tulossa hulluksi, kun koen/toimin näin?”. Näissä tilanteissa ammattilaisen on tärkeää muistuttaa, että ei et ole tulossa hulluksi tai sekoamassa vaan reagoit yksilöllisellä tavalla ja niin tunteet kuin käyttäytyminen menevät silloin vuoristorataa. Usein kriisi aiheuttaa myös fyysisiä oireita; päänsärkyä, tärinää, painontunnetta rintaan, kuristavaa oloa, kylmän ja kuuman vaihtelua, vatsaoireita, oksentelua. Nämä ovat kehon luonnollinen tapa purkaa kriisiä, ja keho toimii yhteistyössä järkyttyneen mielen kanssa. Kun keho reagoi – se osaa toimia oikein.

Lue lisää: Kriisissä olevan auttaminen

Mitä kriisityöntekijän on erityisen tärkeää ottaa huomioon surevan kohtaamisessa, kun hän kohtaa kuolleen tai kuolevan ihmisen läheisen?

Kriisityöntekijänä pitää antaa surevalle tilaa kertoa omat kokemuksensa, reaktionsa, tunteensa ja ajatuksensa. Kaikki kokemukset ja tunteet tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin ne tulevat. Pitää antaa tilaa jossittelulle ja asian läpikäymiselle useaan kertaan. Tärkeää on muistaa kertoa, että kaikenlaiset tunteet ja reaktiot ovat normaaleja, koska kriisin kokenut on joutunut ns. epänormaaliin tilanteeseen, kun äkillinen kriisi muuttaa nopeasti elämää. Tunteista esille voi nousta suru, viha, huoli, pettymys, häpeä, epätoivo, ahdistuneisuus ja joissain tilanteissa myös helpotus, jonka ääneen sanominen voi olla raastavan vaikeaa. Kun kriisityöntekijänä kykenee ottamaan tunteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat, raakoina ja keskeneräisinä, on niitä mahdollisuus lähteä syvemmin työstämään surun edetessä. Läpipuhuttu ja tunnettu viha voi esimerkiksi estää sen, ettei viha käänny katkeruudeksi tai itseinhoksi, joka voi myöhemmin oireilla mm. itsetuhoisella käyttäytymisellä tai muilla haittavaikutuksilla.

Vaihtuvat tunteet voivat aiheuttaa järjettömän suuren rikkinäisyyden omaan sisimpään. Se voi jopa heijastaa siten, että oma identiteetti on hetkellisesti hukassa ja aiheuttaa näin arvottomuuden ja hallitsemattomuuden tunnetta. Kun mieli ylikuormittuu, ovat myös pakokauhu, hetkelliset psykoottiset kokemukset tai jumiutuminen mahdollisia. Kun tunteet saa tulla suodattamattomina ja aitoina esille – ilman että niitä yritetään selittää pois tai ohjailla muualle – on niiden mahdollisuus asettua osaksi ihmisen tarinaa. Osa tunteista myös häviää tai hälvenee, kun niiden kanssa on ollut – osa tunteista muuttaa muotoaan. Surun edetessä on mahdollisuus kokea myös iloa, toivoa, turvallisuuden ja onnistumisen tunnetta. Kriisityöntekijänä toivoa voi lähteä vahvistamaan siinä vaiheessa, kun se alkaa nousta esille kriisin kokeneen kertomasta. Liian aikaisin tyrkytetty toiveikkuus voi aiheuttaa sen, että kuoleman kokeneelle läheiselle tulee tunne, ettei häntä ymmärretä yhtään.

Surun etenemistä ohjaa se, milloin tapahtunut todentuu. Osittainen todentuminen lähtee liikkeelle reaktiovaiheessa. Useille kuolema todentuu hautajaisissa tai hautajaisten jälkeen, kun huomaa jääneensä yksin surun kanssa. Kauempaa surua kokevat läheiset eivät elä arjessa tätä kokemusta enää niin vahvasti, joten yhteydenpito saattaa vähentyä ja suru ei vaikuta samoin heidän arkeensa. Silloin käynnistyy oma surun läpikäyminen, jota voi olla muiden vaikea ymmärtää – ellei ole itse käynyt läpi vastaavaa kokemusta.

Surussa on erityispiirteitä. Ihmiset kokevat hyvin eri tavalla menetyksen ja esimerkiksi äidin ja isän surussa on omat erityispiirteensä. Vaikka puhutaan samasta surusta, niin reaktiot ja tunteet voivat olla aivan erilaisia. Samoin se, miten ihminen toimii tai ei toimi omassa surussa. Usein ajatellaan, että itkeminen ja kyyneleet ovat surun mittari. Osalle syvästi surevista on hyvin ahdistavaa, kun itku ei vain tule ja suru aiheuttaa jäätymisen ja itkuttomuuden. Tämäkin on normaalia – ja se pitää muistaa kohtaajana kertoa. Osa surevista haluaa keskustella ja käydä kokemusta läpi, mutta kaikille se ei ole yhtä luontevaa. Joku voi työstää surusta nousevia tuntemuksia liikkumalla, huutamalla metsässä, hakkaamalla halkoja, kuuntelemalla musiikkia tai kirjoittamalla.

Lue lisää: Tietoa surevan kohtaamisesta

Millaiset surevan kohtaamisen tilanteet ovat kriisityöntekijöille haastavia ja miten niissä tilanteissa voi toimia?

Itselleni haastavimpia tilanteita kriisityöntekijänä ovat lasten ja nuorten kuolemat, itsemurhat ja muut äkilliset kuolemat. Jotta olisin läsnä aidosti ja empaattinen, samaistuisin tilanteeseen osittain, asetan itseni alttiiksi toisen ihmisen tunnekokemukselle ja reagoinnille. Yksi myötätuntouupumisen riskitekijöitä on pitkään jatkunut altistuminen äärimmäisille kokemuksille ja tunteille. Vaarana on kyynistyminen, jos päästää tunteet ja esimerkiksi visuaalisesti sekä kokemuksellisesti järkyttävät tilanteet liian syvälle itseensä. Kriisitilanteissa pitää muistaa, että työntekijän oma elämä on erillään tapahtuneesta kriisistä. Ammattilaisen on huomioitava, ettei kriisin kokenut joudu kannattelemaan työntekijän itkua, hätää, huolta tai keinottomuutta. Itsensä pitää tuntea läpikotaisin; täytyy tunnistaa omat fyysiset reaktiot, jotka yrittävät saada mieltä kierroksille ”auttajan hädässä”. Omalle keholle ja mielelle tulee antaa signaalit; minä olen turvassa, tässä ei ole hätää, olen tätä ihmistä varten. Keskiössä on keskittyminen kriisin kokeneeseen ja hänen vakauttamiseensa niissä määrin kuin se on kriisin vaiheesta johtuen mahdollista.

Haluaisitko sanoa jotakin erityisesti läheisensä menettäneille lukijoille?

Läheisensä menettäneelle omaiselle haluaisin sanoa, että sinulla on oikeus toipumisrauhaan. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Elämä ei tule koskaan olemaan enää täysin samanlaista kuin läheisesi eläessä – elämä on monelta osin muuttunut. Voidaan puhua elämästä ennen läheisen kuolemaa ja elämästä jälkeen läheisen kuoleman. Arjesta kuitenkin voi tulla sellaista, että se sujuu ihan hyvin tai kohtalaisesti, kun on kulunut riittävästi aikaa ja toipuminen tapahtuu luonnollista tahtia. Muiden ihmisten ei pitäisi odottaa tai luoda painetta surevalle selviytyjänä. Surun joutuu käymään läpi, koska on pakko – ei ole kyse selviytymistarinasta, johon vain vahvat pystyvät – vaan on yksinkertaisesti pakko. Suru ei lopu koskaan – eikä ikävä. Toipuminen on mahdollista. Se on jokaiselle oman näköinen tie ja tien varrelle toivoisi mahdollisimman monta rinnallakulkijaa, jotka antavat sinulle tilaa turvallisella tavalla.