Tulevana sunnuntaina 10.5. vietetään jälleen äitienpäivää. Juhlallisuuden lisäksi päivään voi liittyä monenlaisia tunteita ja muistoja – niin iloa, ikävää kuin suruakin. Kokemusasiantuntijamme Iina (Käpy Lapsikuolemaperheet ry) kirjoitti ajatuksiaan äitienpäivästä:
”Itselläni äitienpäivä herättää ristiriitaisia ajatuksia. Keväisin, kun huomaan metsäkävelyllä ensimmäiset valkovuokot, mieleeni tulvii lämpimiä muistoja äitienpäivistä ajalta, jolloin kaikki kolme poikaani olivat vielä pieniä. Vanhan kotimme pihalla kasvoi valkovuokkoja, ja pojat keräsivät niitä aina äitienpäiväksi maljakkoon ja toivat minulle aamupalatarjottimen kanssa sänkyyn. Nämä ovat onnellisia muistoja, joita vaalin syvällä sydämeni sopukoissa.
Nykyään äitienpäivät ovat hyvin erilaisia. Vuodet 2017–2019 olivat valtava vedenjakaja elämässäni. Syksyllä 2017 nuorin, silloin 11-vuotias, poikani sairastui syöpään ja vain vuotta myöhemmin keskimmäinen, silloin 15-vuotias, poikani sairastui samaan syöpään. Nuorin poikani parani, mutta keskimmäinen poikani menehtyi syöpähoitojen aiheuttamaan infektioon 16-vuotiaana. Vanhin poikani oli tuolloin jo täysi-ikäinen. Hautajaisia vietettiin juuri äitienpäivän aikoihin toukokuussa 2019.
Syövän läpikäyminen ja läheisen isoveljen menettäminen ovat jättäneet valtavat jäljet nuorimpaan poikaani, eikä hän ole vielä noiden vuosien jälkeen päässyt jaloilleen. Hän asuu vielä kotona ja koska vietimme sairaalavuodet tiiviisti yhdessä, hänen kanssaan minulla on läheiset välit.
Äitienpäivä tuo esiin monia vaikeita tunteita. Joskus tulee myös synkkiä hetkiä, jolloin koen epäonnistuneeni äitinä. Nuorempien poikien sairastuttua vakavasti olin suurimman osan ajasta heidän kanssaan sairaalassa. Samalla vanhin poikani varttui aikuiseksi, enkä voinut olla hänen tukenaan. Sairaalavuosien jälkeen suhteeni vanhimpaan poikaani on ollut etäinen. Hän ei asu enää kotona ja näen häntä harvoin. Äitienpäivä nostaa esiin paljon tuskaa siitä, että olisin halunnut asioiden menevän toisin. Tiedän, että sairaalavuosina minun oli oltava pikkuveljien tukena, mutta se ei poista tuskaa tai syyllisyyttä siitä, etten ole pystynyt olemaan vanhimman poikani tukena.
Äitienpäivänä minulla on tapana viedä kukkakimppu poikani haudalle. Se on se tapa, jolla nykyään vietän äitienpäivää. Tiedän, että en ole suinkaan ainoa, jolla äitienpäivään liittyy ristiriitaisia ja vaikeita tunteita. Tärkeää on se, että on joku, kenelle voi puhua näistä tunteista, ettei jää niiden kanssa yksin. Tärkeää on myös muistaa, ettei ole ”oikeanlaista” äitienpäivää tai tapaa, jolla äitienpäivää pitäisi viettää. On ok, että äitienpäivä on muutakin kuin iloa ja myönteisiä tunteita. Tee asioita, jotka tuntuvat sinusta merkityksellisiltä.”