This post is also available in: Svenska (ruotsi) English (englanti)
MITÄ SURU ON?
Suru liittyy monenlaisiin menetyksiin. Tällä sivustolla surulla tarkoitetaan läheisen kuolemaan liittyvää surua. Kuolinsyyt ovat erilaisia ja menetyksiä tapahtuu erilaisissa elämänvaiheissa. Esimerkiksi läheisen itsemurha, henkirikos, oman lapsen tai nuorella iällä puolison menettäminen ovat raskaita menetyksiä, joissa läheiset tarvitsevat tukea. Tietoa surevan kohtaamisesta löydät täältä.
Mitä on läheisen kuolemaan liittyvä suru?
Suru on muutakin kuin surullisuutta. Läheisen menetyksestä kumpuavaan suruun liittyy laaja kirjo tunteita: surullisuuden lisäksi on tavallista kokea esimerkiksi ikävää, kaipuuta, vihaa, katkeruutta, raivoa, syyllisyyttä, ahdistusta, epätoivoa, yksinäisyyttä, masennusta, epätoivoa, ulkopuolisuutta, tuskaa, kipua, avuttomuutta, väsymystä, uupumusta, pelkoa, kauhua, turvattomuutta ja häpeää. Menetykseen voi liittyä positiivisinakin pidettyjä tunteita, kuten helpotusta ja iloa. Tunteiden lisäksi menetys heijastuu surevan käyttäytymiseen ja asenteisiin – ja tuntuu fyysisesti omassa kehossa.
Suru ei ole häiriötila, joka pitäisi hoitaa pois, vaan normaalia reagointia raskaaseen menetykseen. Surevan tehtävä ei ole “päästää irti” kuolleesta läheisestään vaan menetyksen jälkeen edessä on sopeutuminen elämään ilman menetetyn läheisen läsnäoloa. Menetyksen myötä elämä muuttuu pysyvästi. Aika tuo elämään uusia asioita, mutta ei katkaise ihmissuhdetta menehtyneeseen läheiseen.
Ajan myötä tuoreeseen menetykseen liittyvä kiivain kipu helpottaa, mutta kaipauksen ja ikävän ei tarvitse koskaan loppua. Lopulta suru voi tuoda mukanaan myös positiivisia muutoksia: menetyksen kokenut saattaa kokea elämänarvojensa muuttuneen parempaan suuntaan. Arvostus elämää ja läheisiä ihmisiä kohtaan saattaa kasvaa. Toisaalta läheisen menetyksestä esimerkiksi henkirikoksen kautta saattaa seurata pysyvä pettymys ihmiskuntaa ja elämää kohtaan.
Kaikki surevat eivät tarvitse lääketieteellistä hoitoa, mutta kaikki tarvitsevat myötätuntoisia kohtaamisia, joissa heidän menetykseensä suhtaudutaan kunnioittavasti. Raskaskaan menetys ei läheskään aina johda kliinisiin häiriötiloihin.
Suurin riskitekijä surussa on se, että sureva ei saa apua ja tukea. Tutkimusten mukaan ammattilaisten tarjoamalla tuella on suuri merkitys surevan hyvinvoinnille sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Ammattilaisen tehtävä on myös ohjata surevan sosiaalista verkostoa auttamaan menetyksen kokenutta sekä ohjata sureva vertaistuen ja tarvittaessa muun ammattiavun pariin. Monille sureville läheisten ja vertaisten tuki on kaikista tärkeintä.
”Elin vaimoni kanssa puolet elämästäni, ja minulle on selvää, että mennyt on yhtä tärkeää kuin tuleva. Surun ja menetyksen kanssa oleminen ei ole mikään projekti, josta pääsee yli vuodessa tai viidessä vuodessa tai missään ajassa. Menetys tulee osaksi minua, ja opin elämään sen kanssa paremmin ja paremmin. Ei se estä elämän jatkamista ja uusien asioiden vastaanottamista.”
Suruun liittyviä myyttejä
Kulttuureissa, puheissa ja ammatillisissa käytänteissä elää suruun liittyviä ajattelutapoja, joista kaikki eivät nykytiedon mukaan ole hyödyksi läheisensä menettäneille. Nämä ajattelutavat ovat perintöä pitkästä tutkimusperinteestä, jossa surua on ajateltu ohimenevänä häiriötilana, joka etenee prosessina esimerkiksi tiettyjen vaiheiden mukaan kohti päätepistettään. Ammattilaisen tehtävänä on nähty surevan auttaminen vaiheesta toiseen, “eteenpäin” surussa. On ajateltu, että tietyt reaktiot tulevat joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, mutta toisaalta niiden olisi hyvä olla ohi tietyn ajanjakson kuluttua kuolemasta.
Tämänhetkinen surututkimus ei tue vaiheajattelua. Suru on yksilöllistä ja sen ilmeneminen riippuu monista asioista: surevan henkilökohtaisista voimavaroista ja saatavilla olevasta sosiaalisesta tuesta, surevan suhteesta kuolleeseen läheiseen ja kuolemaan liittyvistä olosuhteista. Vaikka läheisensä menettäneiden kokemuksista löytyy paljon yhtäläisyyksiä, ei surulle voida ulkoa asettaa raameja tai aikarajoja. Surevan auttamisen tulisi perustua tämän omiin tarpeisiin ja kunnioittaviin, inhimillisiin kohtaamisiin.
Lue artikkeli: Suru on työtä – ja muut surevan kohtaamista vaikeuttavat väitteet.
“Vaiheajattelu synnyttää odotuksia ja uhkakuviakin. Jos joku on pärjännyt hyvin, saatetaan sanoa, että kyllä se romahdus sieltä vielä tulee. Ja sitten sitä pelätään ja odotetaan, vaikka ei se kaikille tule.”
Myytti: Suru on työtä
Puheissa ja käsityksissä elää ajatus siitä, että surevan on työstettävä suruaan päästäkseen sen yli.Todellisuus: Surua ei voi suorittaa
Surua ei voi parantaa tai nopeuttaa tekemällä enemmän “työtä” sen eteen. Kaikki eivät reagoi menetykseen samalla lailla, eikä voimakkaiden tunteiden tai reaktioiden puuttuminen ole ongelma tai merkki “tekemättömästä surutyöstä”.
Myytti: Suru etenee vaiheittain
Ajatukset surun vaiheista ovat edelleen hyvin laajalle levinneitä. Nykyinen surututkimus tai surevien oma kokemus eivät kuitenkaan tue tätä ajattelutapaa.Todellisuus: Suru on yksilöllistä
On totta, että suruun usein liittyy esimerkiksi alkuvaiheen sokki ja sitä seuraava ajanjakso, jolloin tapahtunut muuttuu käsittämättömästä todelliseksi ja lopulta vähemmän tuskalliseksi kantaa. Mikään kuvaus ei kuitenkaan päde kaikkiin sureviin, sillä menetykseen sopeutuminen on yksilöllistä. Vaiheajattelusta on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Ajatus surun vaiheista voi tuntua surevasta painostavalta tai mitätöivältä.
Myytti: Surulla on aikaraja
Ympäröivä maailma surevan ympärillä saattaa olettaa, että ennemmin tai myöhemmin suru loppuu. Menetetystä läheisestä luopumista voidaan pitää surun tavoitteena ja väistämättömänä lopputuloksena.Todellisuus: Suru muuttaa muotoaan
Etenkään äkillisissä ja traagisissa menetyksissä suru ei kokonaan lopu, vaikka se muuttaakin muotoaan. Myöskään ihmissuhde menehtyneen kanssa ei lopu kuolemaan, vaan se saa uusia muotoja uusissa elämänvaiheissa. Menetyskokemus tulee osaksi surevan elämäntarinaa.
Myytti: Surevaa ei saa häiritä
Varsinkin suomalaisessa kulttuurissa korostetaan usein ajatusta siitä, että surevan on annettava surra rauhassa.Todellisuudessa sureva on tärkeää kohdata
Surevan kohtaaminen koetaan toisinaan vaikeaksi, minkä vuoksi ajatellaan helposti, että surevan on syytä antaa surra rauhassa. Vaikka on totta, että toiset surevat kaipaavat tavallista enemmän yksinoloa, surevaa ei tule jättää yksin. Vähintäänkin kannattaa kysyä, miten sureva voi ja millaista apua hän kaipaisi. Vaikka sureva ei tarvitsisi apua heti, kannattaa häntä lähestyä säännöllisesti ja pitkänkin ajan päästä uudelleen, sillä avun tarve ja kokemus muuttuvat.
Myytti: Surukäsitys on pysyvä
Suruajattelua on hallinnut pitkään vaiheajattelu ja surusta selviytymisen eetos.Todellisuudessa surukäsitysten maailma on laaja ja muuttuva
Surua tutkitaan eri tieteenalojen piirissä, mikä laajentaa ymmärrystä sekä surusta että surevien kohtaamisesta. Myös kokemustiedon merkitys on surua tarkastellessa äärimmäisen tärkeä, sillä jokainen suru on tutkimuksista ja tarkasteluista huolimatta yksilöllinen. Surumyyttien murtaminen ja surun kokonaisvaltainen tarkastelu helpottaa sekä surevia itseään että heitä työssään kohtaavia ammattilaisia.
Yleisiä reaktioita läheisen kuoleman jälkeen
Monia surevia saattaa huolettaa voimakkaat tunteet ja reaktiot, joita läheisen kuolema heissä aiheuttaa. Siksi heille voi olla huojentavaa kuulla, että moni muu on kokenut samaa, ja heidän reagointinsa on tilanteen huomioon ottaen normaalia. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että reaktiot ovat aina yksilöllisiä, eikä “normaalien” reaktioiden puuttuminenkaan ole epätavallista tai huolestuttavaa.
Yleisiä akuutteja reaktioita
Yleisiä pitkän aikavälin reaktioita
Läheisen menetyksen jälkeen voimakkaat tai raskaatkaan tuntemukset eivät ole epänormaaleja. Jos sureva kokee olonsa sietämättömäksi tai esiintyy itsetuhoisuutta, on sureva viipymättä ohjattava saamaan koulutetun ammattilaisen apua.
Suru ei ole sairaus, mutta se voi sairastuttaa
Trauma, masennus, komplisoitunut suru, pitkittyneen surun häiriö…?
Voimakkaat ja ahdistavatkin fyysiset ja psyykkiset tuntemukset ovat normaaleja läheisen äkillisen menetyksen jälkeen. Sureva tarvitsee kuolemantapauksen jälkeen kriisiapua sekä pitkäkestoista sosiaalista tukea, mutta ei läheskään aina lääketieteellistä hoitoa.
Menetyksestä saattaa seurata työkyvyttömyysjaksoja, ja sairaslomaa varten tarvitaan lääketieteellistä diagnoosia. Siksi suruun liittyvät reaktiot diagnosoidaan joskus virheellisesti masennukseksi. Ongelma tiedostetaan terveydenhuollossa, ja Suomessakin ollaan ottamassa käyttöön pitkittyneen surun häiriön eli komplisoituneen surun diagnoosia. Joidenkin arvioiden mukaan diagnoosia tarvitsisi noin kymmenen prosenttia surevista.
Vaikka surun voimakkaatkin ilmenemismuodot ovat sinänsä normaaleja, ei surevan tuntemuksia pidä koskaan sivuuttaa. Rankka menetyskokemus voi altistaa niin fyysisille kuin psyykkisillekin sairauksille, kuten masennukselle tai traumaperäiselle stressihäiriölle. Jos sureva vaikuttaa tarvitsevan ammattiapua oireisiinsa, tulisi avunsaanti turvata ohjaamalla sureva pätevän ammattilaisen vastaanotolle. Arvioinnin voi tehdä psykologi, ja diagnoosin sekä lausunnon psykoterapiaa varten antaa lääkäri. Tärkeintä on ottaa huomioon surevan oma kokemus: apua on tarjottava niille, jotka sitä kokevat tarvitsevansa. Paineet toimintakyvyn nopeampaan palautumiseen eivät saa tulla ulkopuolelta.
Merkkejä siitä, että sureva saattaa tarvita ammattilaisen apua
Tärkein asia minkä haluaisin ammattilaisten ymmärtävän surusta on se, että surua ei pidä yrittää parantaa. Ammattilainen voi tukea surussa, mutta hänen ei pidä kantaa taakkaa siitä, “paraneeko” ihminen surusta vai ei. Suru ei ole sairaus.
