Suruun liitetään runsaasti oletuksia ja stereotypioita, jotka voivat pahimmillaan olla haitaksi surevalle ja vaikuttaa kielteisesti surevan kohtaamisiin. Oli kuoleman taustalla sitten itsemurha, onnettomuus tai sairaus, on surumyyttejä syytä oikaista.
Suomalaisten surua tutkinut uskontotieteilijä Mari Pulkkinen haastaa syvälle juurtuneen perinteisen suruajattelumme avarammalla surukäsityksellä ja kumoaa jo siten osaltaan olemassa olevia surumyyttejä. Pulkkinen näkee, että suru tulisi ymmärtää ennen kaikkea kokonaisvaltaisena kokemuksena.
– Ajattelen, että suru on hyvää silloin, kun surun ymmärretään koskettavan koko ihmistä. Menetys on kokemus siitä, että joku minulle tavalla tai toisella merkityksellinen ihminen on kuollut. Erilaisten surukäsitysten keskellä on hyvä muistaa, ettei sureminen lopulta ole mitään sen mystisempää kuin tämän kokemuksen kanssa elämistä, hän selvittää.
Pulkkinen kuvaa itseään surukeskustelun toisinajattelijaksi ja pitää tärkeänä, että surua tutkitaan eri tieteenalojen piirissä, sillä se laajentaa suruymmärrystä. Surevien merkitys tiedonrakentamisen lähteinä on myös suuri.
– Surevat haastavat kokemuksillaan liian ahtaat ajattelumallit, mikä on äärimmäisen arvokas osa surukeskustelua, ainakin silloin kun viihdetoimittajat eivät pääse filtteroimaan surevien kokemuksia sankaritarinamuottiin sopiviksi, Pulkkinen alleviivaa.
Myytti 1: Surulla on aikaraja ja se etenee vaiheittain
Yhteiskunnassamme elää vahvana ajatus surun vaiheista ja ohi menevyydestä. Pulkkisen mielestä surulle ei voida määritellä päättymisaikaa tai etenemiskaavaa.
– Aikaikkunan asettaminen surulle heijastelee sitä, että suru nähdään luonteeltaan eteneväksi prosessiksi, jolla on ennalta nimetty tavoite. Aikaisemmin tavoite oli surutyön saattaminen loppuun, nyt se on useimmiten selviytyminen tai toipuminen. Näiden käsitteiden määritteleminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen. Mitä tarkoittaa, että joku on tehnyt surutyönsä tai selviytynyt tai toipunut surustaan? Onko se vain subjektiivinen kokemus, vai voidaanko yleispätevät kriteerit asettaa ulkoapäin? Pulkkinen haastaa.
Sen sijaan Pulkkinen korostaa surua kokemuksena, joka jää osaksi ihmistä ja muokkautuu elämän kuluessa.
– Kokemustemme cocktail päivittyy kaiken aikaa, ja sen myötä myös kokemamme menetykset asemoituvat keitoksessa yhä uudelleen. Tätä käsittääkseni tarkoitetaan, kun sanotaan, että suru muuttaa muotoaan. Surevana eläminen tuntuu erilaiselta siksi, että kokemustemme verkosto päivittyy kaiken aikaa.
Surevia kohtaavan ammattilaisen olisikin syytä ymmärtää surun kokemuksellisuus, sillä kapea käsitys surusta voi heijastua surevaan haitallisesti.
– Vaarallisimmillaan sureva voi omaksua ammattilaiselta kuvan, jossa suru on suoritettava prosessi, jolle on olemassa jokin etenemisen tapa ja nimetty päämäärä, jota surevan kuuluu tavoitella. Jos päämäärä ei missään vaiheessa edes häämötä, voi sureva tuntea itsensä epäonnistuneeksi ja surunsa epänormaaliksi. Surusta saattaa tulla jotakin, josta pyritään eroon eikä jotakin, jonka kanssa opeteltaisiin elämään ja jonka merkityksiä olisi arvokasta tunnustella.
– Kokemiselle ei ole olemassa kaavaa, ja tämän ääneen sanoittaminen voi olla sureville hyvin helpottavaa, Pulkkinen lisää.
Myytti 2: Suru on tunteiden työstämistä
Kun puhutaan surevista, puhutaan usein surutyön tekemisestä. Surutyö juontaa juurensa Freudin kirjoituksiin ja sitkeään länsimaalaiseen käsitykseen surusta tunteiden työstämisen prosessina. Myös suomalaisessa kulttuurissa surutyö-termi elää vahvana, eikä laiskottelua ole katsottu hyvällä edes surussa. Pulkkisen mielestä surua ei voi suorittaa pois päiväjärjestyksestä tekemällä pään sisällä tapahtuvaa surutyötä, vaan surun ymmärtäminen vaatii ymmärryksen ihmisen kokonaisvaltaisuudesta.
– Suru ei koostu vain tunteista eikä sureminen tunteiden prosessoinnista. Suremme kaikilla olemuspuolillamme, sillä ihminen on holistinen kokonaisuus ja suru on yhtä hyvin tunteita, tekoja ja sanoja, jotka kaikki eletään todeksi toisten ihmisten keskellä, jaetussa maailmassa, Pulkkinen summaa.
Myytti 3: Suru kasvattaa ihmistä
Surua pidetään ihmistä vahvistavana asiana. Pulkkisen mukaan osa surevista kokee muuttuneensa vahvemmiksi. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että surun ja menetyksen vaikutus voi olla myös päinvastainen. Surevan kannalta on haitallista ajatella, että surun myötä pitäisi muuttua paremmaksi ihmiseksi.
– Surevalle on raskasta ajatella, että menetyksen myötä pitäisi jalostua ja vielä karumpaa on, jos menetyksen oletetaan olevan elämän tarjoilema oppitunti, jonka sureva tarvitsi. Tarvitsinko siis kokemuksen siitä, että läheiseni päätti elämänsä, jotta saatoin tulla paremmaksi ihmiseksi?
Menetyksen vaikutukset ihmiseen ovat yksilölliset, eikä niitä voida niputtaa tiettyyn muottiin. Jo pelkästään yhdessä ihmisessä syvästi koettu menetys vaikuttaa monin erilaisin tavoin. Kokemuksia surun muutosvoimasta onkin yhtä monta kuin on sureviakin, ja ajatus surusta kasvattavana kokemuksena olisikin sen vuoksi syytä unohtaa.
Myytti 4: Suru on rakkauden kääntöpuoli
Suremisesta puhuttaessa korostetaan usein surun olevan rakkauden hinta. On kuitenkin huomattava, että suremisen taustalla voi olla paljon muitakin tunteita kuin rakkaus. Ihmissuhteet eivät rakennu vain rakkauden varaan, eivätkä ihmiset sure vain siksi ja sitä, että rakastivat niin paljon. Tästä esimerkiksi Pulkkinen nostaa itsemurhan.
– Esimerkiksi itsemurhan kautta tapahtunut menetys nostaa usein näkyville sen, miten paljon muutakin kuin rakkautta siteisiimme liittyy. Saatamme surra rakkaamme kuolemaa mutta myös sitä, miten elämä päättyi ja sitä, millainen päättynyt elämä oli tai olisi voinut olla. Moni suree sitäkin, oliko itsellä osuus tapahtumiin, Pulkkinen selvittää.
Sureminen ei siis edellytä rakkautta, vaan tulisi muistaa, että suremisen syyt ovat moninaisemmat. Tieto tästä voi helpottaa surevaa ja auttaa ymmärtämään surun kokonaisvaltaisuutta.
Myytti 5: Surevaa ei saa häiritä
Varsinkin suomalaiseen kulttuuriin liittyy vahvasti ajatus siitä, että annetaan surevan surra rauhassa. Surevan kohtaaminen voidaan myös kokea vaikeaksi. Vaikka jokainen sureva onkin yksilö, eivätkä kaikki kaipaa yhtä paljon tukea, ei surevaa saisi kuitenkaan jättää yksin. Vähintäänkin tulisi uskaltaa kohdata sureva ja kysyä, miten hän voi. Vaikka sureva ei apua heti tarvitsisi tai haluaisi, on syytä lähestyä surevaa myöhemmin uudelleen, sillä avun tarve ja kokemus muuttuvat.
Vaikka ensikohtaaminen surevan kanssa ei aina vaadi vuolaita sanoja, pidemmän päälle hiljaisuuden rakentaminen voi Pulkkisen mukaan olla haitallista. Sen vuoksi hän rohkaisee surevia kohtaavia antamaan surulle sanat.
– Ammattilaiset toimivat lähes aina käsitteiden ja kokemusten sanoittamisen varassa, joten ammattilaiselle ohje siitä, ettei surevalle tarvitse sanoa mitään, on erityisen huono ja tyhjänpäiväinen. Tärkeää olisikin opetella sanottamisen tapoja, jotka eivät tukeutuisi kliseisiin vaan todellisiin kokemuksiin.
Surevan kohtaaminen
Ammattilaisia Pulkkinen rohkaisee sanoittamaan surua ilman kaavamaisia oletuksia siitä, mitä suru on. Jos ammattilaisella esimerkiksi on vahva ennakkokäsitys surusta vaiheittaisena selviytymisen prosessina, vaikuttaa tämä väistämättä tapaan, jolla hän viestii surevalle. Kun suru sen sijaan ymmärretään olemisen tilaksi, avautuu uusi kliseistä vapaa surusanaston maailma. Siinä surevalle ei ole aseteta tavoitetta, vaan suremisella on itseisarvo ja valtavasti merkitystä.
Myyttien murtuminen on kaikkien etu
Vaikka surumyyttien maailma on valitettavan rikas, Pulkkinen toivoo, että tulevaisuudessa stereotypiat alkaisivat rapistua. Se olisi sekä surevia kohtaavien ammattilaisten että surevien etu.
– Ehkä joskus saamme olla surevia ja surussa, surumme määrittelemiä, ilman että meitä koitetaan hoitaa ja terapoida vähemmän sureviksi. Ehkä joskus saamme ammatillista apua, jonka tavoitteena ei ole liennyttää surua vaan juurruttaa se yhä syvemmälle.
– Sureville olisi tärkeää viestiä, että syväkin suru voi olla hyvää. Menetys jättää jälkensä, mutta jäljet voivat olla kauniit. Tämä ajatus ei sisällä ihmisenä kasvamisen vaatimusta vaan oivalluksen siitä, että sureminen itsessään on arvokasta. Parhaimmillaan suru kirkastaa katseen kaikelle sille, mikä on olennaista meissä itsessämme sekä maailmassa ympärillämme. Surun merkityksellisyys paljastuu kuitenkin usein vasta ajan myötä. Siksi surusta ei kannata pyrkiä eroon, vaan sitä on viisasta vaalia, Pulkkinen perustelee.
