Olen aina ollut vahvasti visuaalinen ihminen, ja kuvallinen ilmaisu on ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni. Opiskelin Vapaassa Taidekoulussa ja suoritin taidemaalarin ammattitutkinnon 23 vuotta sitten. Tarkoitukseni oli ryhtyä kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi, mutta toisin kävi. Taipumukseni kiinnittää huomiota ympäristön visuaalisiin yksityiskohtiin – kuten seinällä leikkivään valoon tai maiseman väripalettiin – on kuitenkin pysyvä osa minua. Ehkä vielä joskus tartun siveltimeen, hiileen tai punaliituun ja täytän kankaan tai paperin kaikella sillä, mikä on kuvin jäänyt kertomatta. Tämä alustus on olennainen, sillä haluan nyt kertoa, miten kirjoittamisesta – ja erityisesti musiikin sanoittamisesta – tuli yllättäen väylä ilmaista tunteitani puolisoni kuoleman jälkeen.
Puolisoni menehtyi keväällä 2023 aivosyöpään. Seitsemän kuukautta elämämme pysäyttäneen diagnoosin jälkeen. Elämä syövän kanssa oli elämää kuolema kintereillä, mutta ihme kyllä me elimme – ja annoimme vaivihkaa myös toivolle tilaa elää. Ajoittain toivo oli kuitenkin tavoittamattomissa. On ihmeellistä, miten ihmismieli toimii elämän mullistavien kriisien äärellä. Siinä tarttuu niihin hetkiin, jotka annetaan – ja tuntee kiitollisuutta sellaisesta, mitä ei vielä hetki sitten olisi edes huomannut. Puolisoni kuoleman jälkeen koin näköalattomuutta, jollaista en ollut koskaan ennen kohdannut. Sitten tapahtui jotain merkillistä ja minulle niin käänteentekevää.
”Käsittelin sanoituksissani menetystä, surua ja kaipuuta”
Olin kirjoittanut kesällä, heti puolisoni kuoleman jälkeen, ajatuksiani päiväkirjanomaisesti itselleni. Aloitin myös julkaisemaan Facebook-sivuillani pohdintoja surusta ja siitä, millaista on elää sen kanssa. Mielessäni alkoi kyteä ajatus: kunpa löytäisin jonkun, joka voisi pukea kokemukseni laululyriikoiksi. En olisi silloin voinut kuvitella, että se joku olisin minä itse. En ollut puhunut ajatuksistani kenellekään. Eräänä päivänä sain kuitenkin viestin tutulta muusikolta, Melanie Kupariselta. Hän oli lukenut kirjoituksiani Facebookissa ja kysyi, haluaisinko kirjoittaa hänelle laululyriikoita. Ensimmäinen sanoitukseni, ”Ilman toivoa”, sai pian ympärilleen melodian. Kesällä 2023 teimme yhdessä useita kappaleita.
Sanoittaminen ja omien tekstien kuuleminen musiikkina oli minulle mullistava kokemus. Käsittelin sanoituksissani menetystä, surua ja kaipuuta, mutta vasta musiikki teki niistä kerrottuja tarinoita. Muistan usein tanssineeni joidenkin kappaleiden tahtiin. Silloin kokemuksesta tuli myös kehollinen ja syvästi läsnä oleva. Musiikin kautta kerroin meidän tarinaamme, sekä itselleni että muille. Siinä oli jotakin hyvin kiehtovaa. En koskaan unohda hetkeä, jolloin kuuntelimme ”Ilman toivoa”-kappaleen ensimmäistä versiota puolisoni tyttären kanssa Helsingin Puotilan rannalla. Korvanapit oli jaettu kummankin korvaan ja kumpaakin meistä itketti.
”Sanoittaminen on jatkuvaa itsensä haastamista”
Olen oivaltanut, että sanoillakin voi maalata – valoa, varjoa, värejä. Sanoilla voi piirtää selkeitä kuvia hetkistä, paksun hiilen lailla tai ohuita viittauksellisia ääriviivoja kuin siveltimen kärjellä. Sanoilla voi kuvata painavia hetkiä ja tunteita, kuten odotusta, kaipuuta, pelkoa ja epävarmuutta. Jotkut sanat ovat ponnekkaan varmoja, toiset kirjoitetaan rivien väliin.
Sanoittaminen on oman sisäisen maailman avaamista. Se on ympäröivän maailman – oman ja toisten elämänkokemusten kautta saadun tiedon – tulkitsemista, jäsentämistä ja hahmottamista. Sanoittaminen on minulle ennen kaikkea tarinan kertomista, jossa on huomioitava myös musiikin tekemisen lainalaisuudet. Tekstin on rakenteellisesti taivuttava laulettaviksi säkeiksi, kertosäkeiksi – ehkä myös c-osaksi.
Minun sanoitukseni eivät maalaa kuvaa laveasti, vaan ne pitäytyvät usein kapealla alueella, lyhyessä hetkessä- yksittäisessä tilanteessa. Koskettava teksti tavoittaa ihmisyydestä jotakin aitoa ja rehellistä.
Sanoittaminen on jatkuvaa itsensä haastamista – uudenlaisen rytmityksen, viipyilevän loppusoinnun sekä uusien sanojen ja ilmaisujen kokeilua. Se on jatkuvaa etsimistä. Tässäkin mielessä sanoittaminen muistuttaa hyvin paljon maalaamista. Ja ehkä ylipäätään mitä tahansa luovaa prosessia. Sanoituksiin täytyy usein ottaa etäisyyttä. Joskus sanoitus syntyy nopeasti ja on heti valmis. Kesällä 2023 kirjoitin lähes maanisesti – sanat ikään kuin pulppusivat minusta. Muistan ruokapöytäni täyttyneen kirjekuorten taakse kirjoitetuista teksteistä ja ruutupapereista, joista lopulta siirsin sanoitukset tietokoneelle. Kirjoitan yhä paljon myös puhelimeeni. Lähetän itselleni Messengerissä teksti- tai ääniviestejä. Joskus jokin riimi, lause tai ajatus tulee mieleen, vaikka metsälenkillä tai auton ratissa. Moni teksti on saanut alkunsa pidemmästä kirjoituksesta, jonka sisältö on ajan myötä tiivistynyt lyriikaksi.
”Sydämeen voi mahtua toinenkin ihminen”
Syksyllä 2023 hankin itselleni kitaran – monien vuosien harkinnan jälkeen – ja aloitin soittotunnit. Kävin tunneilla vuoden ajan. Soittotaitoni on yhä varsin alkeellinen, mutta jo muutamien sointujen avulla komppaaminen on ollut arvokas apu tekstien rytmittämisessä kirjoitusvaiheessa.
Sittemmin yhteistyöni Melanie Kuparisen kanssa on tuottanut lähes 20 kappaletta, joita voi kuulla YouTubessa ja Spotifyssa: youtube.com/@melanie426. Melanie on säveltänyt ja tuottanut musiikin tekstieni ympärille – ne ovat siis olleet niin sanottuja blanco-tekstejä. Hän myös itse esittää kappaleet. Useat sanoituksistani ovat päätyneet myös Melanien Soline-bändin esityslistalle. Keväällä 2024 Melanie ja Soline esiintyivät Tuusulassa Krapin Pajalla. Tuo tapahtuma oli minulle erityisen merkityksellinen. Ystävien ja läheisten ympäröimänä kuulimme keikalla yksitoista minun sanoittamaani kappaletta.
Toivon vielä joskus kokoavani sanoituksiani kirjan kansien väliin, mutta ennen kaikkea ne ovat saaneet syttyä elämään musiikin ja laulun kautta. En rehellisesti sanottuna tiedä, missä olisin ilman tätä minulle avautunutta mahdollisuutta sanoittaa ajatuksiani lauluihin. Sanojen kautta voi kuvata mennyttä, hahmottaa tätä hetkeä tai piirtää kuvaa tulevasta. Sittemmin olen kirjoittanut myös uudesta elämänvaiheesta – uudesta ihmissuhteesta. Rakkaudesta. Sydämeen voi mahtua toinenkin ihminen.
Elämä on käsittämätön matka – niin todellisuudessa kuin lauluissakin.
Kokemusasiantuntija Mia, Nuoret Lesket ry
Erilaisia tapoja käsitellä surua -viestintäkampanja tuo esiin sekä ammattilaisten näkökulmia että kokemusasiantuntijoiden kokemuksia erilaisista taideterapian muodoista ja luovista menetelmistä surun tunteiden, kokemusten ja muistojen käsittelyn tukena.
