Kokemusasiantuntijamme Mia kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.

Suru valtasi mieleni siitä hetkestä, kun seisoin puolisoni sängyn vierellä sairaalassa ja kuulin lääkärin lausuvan lohduttoman diagnoosin. Suru, jota tuolloin  seuraavien 7 kk aikana koin, oli sekoitus  surua edessä olevasta luopumisesta liittyen elämän eri osa-alueisiin ja lopulta surua lähestyvästä kuolemasta – edessä olevasta lopullisesta erosta. Se oli  surua pakosta luopua toisesta, yhteisestä senhetkisestä ja yhteisestä tulevasta.  

Suru oli  tuossa kohtaa ja myöhemminkin myös surua menetetyistä,  hukkaan heitetyistä tai käyttämättä jätetyistä hetkistä.  Se oli syyllisyydentunnetta tekemättömästä ja syyllisyyden tunnetta omasta mahdollisuudesta jatkaa elämää. Suru sai sydämen hakkaamaan kuin nappi peltirasiassa ja se painoi hartioita kuin niille valettu betoni.  

Kun puolisoni Mika  kuoli, alkoi minun suruni toinen vaihe. Kuolema tuli huoneeseen kuin hyökyaalto. Sen tulon tiedosti, mutta silti se oli odottamaton. Ja se jätti jäljen.  Tuossa hetkessä ja siitä eteenpäin suru salpasi hengityksen etenkin aamuisin tai mihin aikaan päivästä tahansa.  Se sai minut vihaamaan  alkavaa kevättä ja aurinkoa, joka paistoi silmiin. Suru sai tuntemaan kateutta vastaantulevia pariskuntia kohtaan ja nostamaan palan kurkkuun lähikaupan kassalla.  

Minun suruni teki minut vihaiseksi. En koskaan voinut tietää, minkä tunnetilan valtaamana heräisin uuteen päivään. Suruni sai minut kyseenalaistamaan ja syyllistämään ja tuntemaan syyllisyyttä.   

Olin läheisten ja ystävien ympäröimä ja samaan aikaan koin enemmän yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta kuin koskaan. Kurotin siitä huolimatta kohti toisia. Sain kuulla olevani vahva. Sain kuulla, että minusta huokui toivo ja valo. Joskus jaksoin hymyillä ja nauraakin. Toisinaan en löytänyt mitään sanottavaa… kenellekään.  Itku tuli usein yksin kotona, autossa, metsässä, kaupassa.  Suru teki minusta etenkin alkukesästä näköalattoman.  Minulla oli äärettömän vahva tarve jakaa menetyskokemustani tuntemattomillekin.  Halusin kaikkien tietävän, ettei minun maailmani ole enää entisensä. Katsoin kuvia Mikasta ja meistä,  kuuntelin lähes tauotta musiikkia- televisio pysyi kiinni… monta kuukautta. Suru ei kuitenkaan vaientanut minua, eikä se saanut minua pysähtymään.  Päinvastoin. Toimin ja tein asioita aktiivisesti… välillä jopa taukoamatta.     

Puhuin ja kirjoitin myös suruani ulos  itsestäni. Halusin tehdä surun  ja suremisen näkyväksi myös muille.  Se ei ollut eikä ole  vain jotain, vaan niin paljon kaikkea. Surevanakin saatoin liittyä toisten seuraan, nauraa ja nauttia musiikista ja toisena hetkenä olla nostamatta katsettani maasta. Surulta ei ollut turvassa missään. Se oli aina mukana. Heinäkuussa sain mahdollisuuden alkaa sanoittaa laululyriikoita eräälle muusikolle. Heinäkuu oli käänteentekevä kuukausi. Yhtäkkiä saatoin kuulla oman kaipuuni ja suruni musiikkina korvanapeissani. Kirjoittamisesta tuli yhä vahvemmin osa minun tapaani käsitellä surua. Se oli tullut jäädäkseen.  

Suru on minussa edelleen, mutta se tuntuu erilaiselta kuin aiemmin. Elämässäni on paljon hyvää. Olen löytänyt myös uuden rakkaan ihmisen ja uusi ihmissuhde on antanut minulle paljon iloa, toivoa ja halua katsoa pidemmälle. Olen tästä hyvin kiitollinen.  

Suru on muuttanut minua. Etsin selvästi edelleen paikkaani uudessa tilanteessa. Arkirutiinit ovat muuttuneet. Nyt televisio on jo satunnaisesti auki. Musiikki kuuluu jokaiseen päivään. Syksyllä minut täytti vahva halua tehdä asioita, joita olin jättänyt aiemmin tekemättä. Ostin kitaran ja aloitin soittotunnit. Innostun asioista aiempaa herkemmin, ja sanon uusille kokemuksille enemmän kyllä kuin ei. Haluan elää täydemmin ja täysillä. Joskus huomaan käyväni ehkä hieman ylikierroksilla. Suru on saanut minut tarkastelemaan aiempaa elämääni myös kriittisin silmin. Se on herättänyt minussa myös halun tehdä asioita toisella tavalla ja saanut näkemään omia kipupisteitäni ja myös vahvuuksiani aiempaa tarkemmin.  Ajattelen, että suru on ollut  myös mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Suru on rehellisyyttä ja avoimuutta ja joskus myös käpertymistä. Seison nykyään mielestäni aiempaa rohkeammin omien arvojeni takana. Minulla on  aiempaa vahvempi ”ääni”, ja rohkenen sitä myös aiempaa enemmän käyttää. Mietin aiempaa vähemmän, mitä muut minusta ajattelevat, ja teen asiat omalla tavallani.  

Suru on tänä päivänä ajoittaista hiljaista kaipuuta. Se on mieleen tulviva haikeus ja itku silloin tällöin. Suru on edelleen mukana, mutta se ei enää huuda olemassaoloaan. Se muistuttaa itsestään joskus yllättäen  ja joskus kutsumalla. Se on osa minua muttei määrittele minussa kaikkea eikä sitä, millaista elämää voin elää.  

Välilä herään kuin vasta ihmettelemään, eikö Mikaa oikeasti  enää ole. Pystyn muistelemaan myös huumorin kautta yhteistä aikaamme. Ja pystyn myös myöntämään, että aina yhteinen elämä ei ollut helppoa. Edelleen mainitsen leskeytymiseni usein  uuteen ihmiseen tutustuessani, mutten enää kerro siitä tuntemattomille.     

Jatkan matkaani surun kanssa ja uskon voivani elää hyvän elämän sen kanssa ja siitä huolimatta. Sain mahdollisuuden käydä kuuntelemassa syksyllä surututkija Mari Pulkkisen luentoa Viikin kirkossa. Mielestäni Mari Pulkkinen sanoitti varsin hienosti, mistä surussa ja  suremisessa voisi olla kyse:  

”Suru on paljon enemmän kuin tunne tai tunteiden työstämistä. Suru ei ole vain rakkautta. Suruun voi liittyä paljon erilaisia tunteita ja tuntemuksia suhteessa menetettyyn. Sureminen on elämistä menetyksen kanssa ja sen vaikuttamana. Suru ei ole mihinkään menemisen tila vaan surun kanssa elämisen tila. Jos yritän elää hyvää elämää, myös suru on hyvää ja syvää. Sureminen voi olla hyvän elämisen rakennusaine. Me olemme yhtä kuin meille tapahtuneet merkittävät asiat – ydinkokemukset. Ne ovat elämäntapahtumia, jotka pureutuvat meihin ja tekevät meistä sen mitä me olemme. Ajan myötä suru tarjoaa lisää merkityksiä ja suremisen aiheita. Suru ottaa syliinsä, jos surun ottaa vastaan ja sitä vaalii. Suru paneutuu osaksi identiteettiämme.”  

 ”Ja vielä kerran selviytyminen  on   eloonjäämistä ja surun jälkeen voi jäädä eloon  ja elää hyvän elämän.”  

Tavallaan aika vapauttavaa ja lohdullista.  

   – Mia, Nuoret Lesket ry