Kokemusasiantuntijamme Johanna kirjoittaa menetyksestään ja surustaan.
Puolisoni kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen tammikuussa 2022. Sain tiedon kuolemasta, kun kaksi poliisia tuli siitä minulle kotiin kertomaan. Hetki oli epätodellinen, mutta silti tajusin koko elämäni muuttuneen pysyvästi. Tunne oli jotain sanoin kuvaamatonta ja puolison kuolema oli siinä hetkessä liian käsittämätöntä käsittää.
Alkuun suru oli synkkää, loputonta, lohdutonta, kaiken muun alleen peittävää. Suru oli läsnä kaikkialla. Itku tuli helposti ja melkein missä vain. Kadulla vastaan tullut iäkäs pariskunta laukaisi valtavan itkukohtauksen, kun ymmärsin, että minä en saanut vanheta yhdessä puolisoni kanssa. Mieleen tuli menetetyt toiveet, haaveet ja unelmat.
Ensimmäiset kuukaudet menivät epäuskon sylissä ja sen sisäistämisessä, että puoliso ei enää tule kotiin. Samalla piti hoitaa monenlaisia käytännön asioita, mikä toisaalta piti kiinni arjessa, mutta oli myös äärimmäisen tuskallista. Olin aiemmin kuullut usein sanottavan, että hautajaisten jälkeen surevan olo helpottaa. Sitä odotin ja miten väärä tämä käsitys olikaan. Uurnan laskun jälkeen tipahdin vieläkin syvempään ja synkempään kuoppaan, josta tuntui olevan mahdotonta nousta ylös. Menetyksen lopullisuus tuli oikeasti todelliseksi. Ja kaikesta tuskaisuudestaan huolimatta juuri lopullisuuden ymmärtäminen on ollut avain asian käsittelemiseen, hyväksymiseen ja oman elämän jatkamiseen ja uudelleen rakentamiseen.
Minun piti päästä puhumaan menetyksestä ja puhuinkin aina, kun siihen oli mahdollisuus. Muutamien kuukausien jälkeen huomasin, että tunneryöpyt vähenivät, mutta päästessäni puhumaan ammattilaisten kanssa koko tapaaminen saattoi mennä itkiessä. Ammattilaisen kanssa puhuessa ei tarvinnut suojella kenenkään muiden tunteita ja toisaalta pystyi paljastamaan itsestään ne oikeat ja syvimmät tunteet. Puolison kuoleman toistuva läpikäynti ja omien tunteiden sanoittaminen olivat surussa tärkeää. Puhuinkin aina, kun siihen oli mahdollisuus ja koin oloni riittävän turvalliseksi asiasta puhumiseksi.
Alusta lähtien minulle suru on ollut tunteiden vastaanottamista, kohtaamista ja sietämistä. Ajoittain pakenin surua johonkin tekemiseen ja sen kautta alkoi vähitellen tulla elämään muutakin kuin suru. Surusta tarvitaan taukoja, jotta jaksaa taas ottaa vastaan päälle hyökyvät tunteet.
Puoli vuotta puolison kuoleman jälkeen huomasin ensimmäistä kertaa olevani onnellinen siitä, että minä olen elossa. Suru oli edelleen vahvasti läsnä, mutta sen lisäksi elämään tuli enenevässä määrin myös muuta. Nyt kaksi vuotta puolison kuoleman jälkeen suru on kaipausta ja muistoja, muistutus elämän ainutlaatuisuudesta. Suruun liittyy edelleen jossain määrin menneestä irti päästämistä samalla, kun siihen on alkanut liittyä myös uudenlaisen elämän rakentamista.
Surun käsittelyn myötä olen pohtinut paljon, millaista on hyvä elämä. Hyvä elämä ei tarkoita sitä, että suru on surtu pois ja paahdetaan elämässä eteenpäin. Suru voi olla läsnä elämässä ja silti elämä voi olla hyvää. Oleellista on, että annanko itselleni luvan elää hyvää elämää. Annanko itselleni luvan nauttia? Uskallanko rakentaa omanlaista hyvää elämää välittämättä läheisten tai ympäröivän yhteiskunnan luomista paineista ja odotuksista? Uskallanko antaa surun tulla aika ajoin kylään? Meillä jokaisella on lupa elää hyvää elämää, nauttia, rakastaa. Meillä jokaisella on lupa surra, ikävöidä, kaivata. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Itseäni on auttanut ajatus siitä, että tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, kuollut puoliso ei enää ikinä palaa. Sen sijaan minä elän, minun elämäni jatkuu ja minä aion rakentaa jäljellä olevasta elämästäni hyvän ja omannäköisen.
– Johanna, Nuoret Lesket ry
