Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Nuoret Lesket ry:n jäsenlehdessä 1/2023.
Nuoruusiässä koettu vanhemman menetys herättää monenlaisia tunteita, tarpeita ja ajatuksia. Nuoret kokevat vanhemman kuoleman aina yksilöllisesti ja käsittelevät sitä omalla tavallaan. Kun menetyksen herättämiä tunteita, tarpeita ja ajatuksia sekä suremisen tapoja tarkastellaan hieman syvemmin, voidaan niiden huomata olevan monesta suunnasta säädeltyjä ja kontrolloituja.
Kuva: Unsplash, Jamie Street
Ulkoiset olosuhteet vaikuttavat olennaisesti nuorten mahdollisuuksiin surra vanhemman menetystä itselleen luontaiseksi tuntemallaan tavalla. Jotkut suremisen tavat tulevat esimerkiksi nuoren oman perheen tai laajemmin yhteiskunnallisten ihanteiden taholta herkemmin tuomituiksi kuin toiset. Vanhemman menetyksen sureminen ei siis tapahdu tyhjiössä, vaan esimerkiksi surukulttuuristen käsitysten, perheen sisäisten toimintamallien ja nuoruudelle tyypillisten velvoitteiden vaikutusten alaisena. Kun oma suremisen ja surun käsittelemisen tapa ei olekaan se, mitä ulkopuolelta oletetaan ja toivotaan, saattaa oman näköinen sureminen ja siihen liittyvien valintojen tekeminen osoittautua vaikeaksi.
Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset näkemykset vaikuttavat siihen, miten nuoret kokevat voivansa surra vanhemman menetystä. Nuoret saattavat surunsa keskellä pohtia esimerkiksi sitä, miten heidän tapansa surra soveltuu kulttuurissamme soveliaaksi katsottuun suremiseen. Oman surunsa kanssa itsekseen viihtyvät nuoret voivat kokea paineita aktiiviseen suremiseen, sillä surukulttuuriimme on tyypillisesti liitetty vaatimus surun tietoisesta työstämisestä kohti päätepistettä. Mikäli sureva nuori viihtyy aktiivisen työstämisen sijaan itsekseen surunsa kanssa, nähdään hänen surun käsittelemisen tapansa poikkeavan yleisesti hyväksytyksi katsotusta suremisesta. Toisaalta normaaliksi mielletty suremisen ihanne hylkii myös turhan voimakasta ja näkyvää reagointia menetykseen. Esimerkiksi tällä tavoin sosiaaliset ja kulttuuriset ihanteet säätelevät nuorten surun voimakkuutta, kestoa ja ilmaisua.
Surun ja menetyksen erityispiirteet nuoruusiässä
Nuoruusikä asettaa vanhemman menettämisen ja surun kokemiselle monenlaisia erityispiirteitä. Nuoruutta määrittävät monenlaiset normit, joista poikkeaminen tulkitaan helposti haitalliseksi joko nuorelle itselleen tai hänen ympäristölleen. Vanhemman menetys ja suru saattavat haastaa nuoruuteen kuuluvien velvollisuuksien, kuten koulunkäynnin tai ikätasoisiin sosiaalisiin suhteisiin kiinnittymisen, toteutumista, kun yhtäkkiä suru on tullut osaksi omaa todellisuutta asettaen ajatukset ja kokemukset uudenlaiseen järjestykseen. Nuoresta voi vanhemman menetyksen myötä tuntua erilaiselta suhteessa kavereihin, jos suru ei vielä ole henkilökohtaisesti koskettanut heitä. Vanhemman menetys voi myös laventaa nuoruuden rajoja ja on tyypillistä, että toisen vanhemman kuollessa nuori ottaa perheessä vastuunkantajan roolin. Nuoret ovat usein myös lojaaleja jäljelle jäänyttä vanhempaansa kohtaan ja saattavat esimerkiksi jättää joitakin omia menemisiä välistä tai muuttaa suuriakin, vaikkapa itsenäistymiseen liittyviä suunnitelmiaan ollakseen surevan vanhemman ja pikkusisarusten tukena. Nuori elää usein ristiriitaisessa tilanteessa, kun kuolema, menetys ja suru tulevat elämään ja muovaavat sen järjestyksen uudelleen niin varhaisessa vaiheessa, että muiden saman ikäisten kokemusmaailmasta löytyy harvoin vertaistukea.
Nuoret surevat vanhemman menetystä omissa sosiaalisissa suhteissaan ja niiden muodostamissa raameissa. Suru on yksilöllisen, mielen sisäisen kokemuksen lisäksi jaettua ja ilmenee aina kokijansa sosiaalisissa suhteissa. Nuoruudessa kaverisuhteiden ja joukkoon kuulumisen merkitys korostuu. Ei ole yksiselitteistä, miten suru asettuu nuorten elämän ja arjen ihmissuhteisiin – tulevatko se ja sen käsittelemisen tavat hyväksytyiksi vai tuomituiksi, tehdäänkö niille tilaa vai sysätäänkö ne syrjään? Tyypillistä on, että surevat nuoret säätelevät omaa suruaan kulloisenkin sosiaalisen tilanteen perusteella. Kanssaihmisten oletukset ja asennoituminen menetyksen kokeneeseen nuoreen ja kuolemaan ylipäätään raamittavat surevan nuoren mahdollisuuksia surra haluamallaan tavalla. Nuori saattaa kokea joutuvansa esimerkiksi pienentämään suruaan ja kaunistelemaan kokemustaan, jos havaitsee vastapuolen haavoittuvan aiheen käsittelemisestä. Toisaalta taas sosiaalisissa suhteissa jotkut surunsa kanssa itsekseen viihtyvät nuoret voivat kokea painostusta surustaan puhumiseen, jolloin jälleen muiden ihmisten tarpeet säätelevät heidän mahdollisuuttaan itselleen luontaiseen suremiseen.
Lue lisää: nuoren surusta
Vanhemman menetys ravistelee nuoren elämää ja minuutta
Vanhemman menetys on nuorelle merkittävä elämänkokemus, joka saattaa muovata arkea ja elämänkulkua ja suunnata elämänvalintoja ja tulevaisuutta uudella tavalla. Vanhempansa menettäneet nuoret pohtivat suruaan ja suremisen tapojaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, meneillään olevaan elämänkulun vaiheeseen ja omiin sosiaalisiin suhteisiinsa. Tällaiset pohdinnat kertovat surun merkityksellistämästä minuudesta ja ajattelusta – siitä, että oma paikka maailmassa asettuu menetyksen myötä uudelleen arvioitavaksi. Kuka minä olen suruni kanssa, minne kuulun ja millaiseksi arkeni ja elämäni vanhemman menetystä surevana nuorena muodostuu? Näiden kysymysten pohdinnan tueksi nuoret kaipaavat oman surunsa ja suremisen tapansa tunnistavaa ja niitä kunnioittavaa kohtaamista niin omassa arkielämässään kuin ammattilaiskohtaamisissakin.
Niin ihmiselämää, nuoruutta kuin suruakin siis määrittävät monenlaiset ulkoapäin asetetut normit ja ihanteet. Vanhemman menetys ja siitä juontuva suru ovat kuitenkin nuoren elämää, arkea ja minuutta perustavanlaatuisesti ravisuttavia kokemuksia, joiden vaikutuksesta nuoren maailma saattaa hetkellisesti horjahtaa ulkoapäin asetettujen normien ja ihanteiden määrittelemältä reitiltä. Tyypillinen pyrkimyksemme palauttaa surevat nuoret nopeasti takaisin normaaliuden urille on hyvää tarkoittava, mutta ohittaa sen tosiasian, että usein menetyskokemus ja suru vaikuttavat kokijaansa hyvin kokonaisvaltaisella ja arkea ja elämää uudelleen suuntaavalla tavalla. Mielestäni vanhemman menetyksen ja surun kuuluisi saada muovata normaaliksi mielletyn toimimisen rajoja ilman, että niistä poikkeaminen nähdään surevan laiskuutena, masentuneisuutena tai sairautena. Suru itsessään tulisi nähdä niin merkittävänä elämänkokemuksena, että sen on sallittua sanella arkielämän ehdot. Niin kauan, kun suremisen tavat ovat turvallisia surevalle itselleen ja toisille ihmisille, voitaisiinko nuorille antaa oikeus surra ja toimia surunsa sanelemalla tavalla ilman, että sen oikeellisuus tulisi ulkoisilla mittapuilla arvioiduksi?
Kirjoittanut Crista Juutinen
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani Vanhempansa menettäneiden nuorten surutoimijuuden elämänkulullinen ja relationaalinen rakentuminen, joka valmistui Lapin yliopistossa keväällä 2022
