Marjan alkuperäinen haastattelu on julkaistu Diakonia-lehden numerossa 1/2019.

Marja ja Seppo olivat olleet naimisissa 25 vuotta, kun Seppo sairastui hyvin äkillisesti. Pariskunnalla on kolme tytärtä, jotka olivat tuolloin 15-, 18- ja 20-vuotiaita. ”Elokuun alussa vuonna 2010 ihmettelimme Sepon laihtumista ja väsymystä. Terveyskeskuksesta hänet laitettiin tyräleikkausjonoon, mutta oireiden jatkuessa totesin, että tässä täytyy olla jotain muuta takana. Asiaa alettiin tutkia, ja pian hänet otettiin sairaalaan kirurgiselle osastolle. Minulle ei suoraan kerrottu, mistä oli kyse, mutta sivulauseesta ymmärsin, että Sepolla oli kasvain. Syöpäosastolla hänet siirrettiin ensin kuuden, sitten kahden ja lopulta yhden hengen huoneeseen”, Marja kertoo kahdeksan vuoden takaisista tapahtumista.

”Hääpäivämme oli 25.8. Silloin työnsin Sepon käytävän päähän, jotta hän näkisi ulos”, Marja muistelee. ”Seuraavan päivän iltana lääkäri totesi minulle, että mieheni tulisi menehtymään. Hain tytöt hyvästelemään Sepon. Annoimme hänelle luvan mennä. Seuraavana aamuna, kun palasin mieheni siskon ja anoppini kanssa sairaalaan, ei Seppo enää ollut tajuissaan. Muutaman tunnin kuluttua hän menehtyi. Vielä kolme viikkoa sitten mieheni oli ollut terve, vain vähän väsähtänyt, ja nyt hän oli kuollut.”

Sepon kuoleman jälkeen tämän vaimo, äiti ja sisar ohjattiin käytävään odottamaan. Sillä aikaa hoitajat siistivät hänet ja sytyttivät kynttilöitä huoneeseen. Sen jälkeen omaiset saivat viipyä Sepon vierellä kaikessa rauhassa. ”Kun minun piti lähteä lääkäriin, lähdimme kaikki yhtä aikaa pois. Kukaan hoitajista tai lääkäreistä ei sanonut meille enää mitään, eikä kukaan käynyt luonamme. Olisin odottanut, että pappi tai diakoniatyöntekijä olisi silloin tullut paikalle, olimmehan kaikki hyvin järkyttyneitä ja surun murtamia. Työterveydestä sain sairaslomaa ja jonkin verran keskusteluapua”, Marja kertoo.

  • ”Seurakunnalla voi olla erilaisia käsityksiä kuin autettavilla ihmisillä, mutta se ei haittaa. Ei siinä tarvitse osata sanoa, mikä suruun auttaa tai mitä pitäisi tehdä. Ei sellaisia vastauksia ole. Tärkeintä on, että autetaan.”

Omaisensa menettänyt kaipaa kuuntelijaa

”Mieheni äkillinen kuolema oli valtava sokki. Silloin etsin kissojen ja koirien kanssa tahoa, jolle voisin mennä puhumaan”, Marja kuvailee. Pelastukseksi koitui paikkakunnalla juuri aloittanut Suomen nuorten leskien vertaistukiryhmä. Myös lähimmäisistä oli paljon apua. ”Kaksi tyttärieni ystävien äitiä tuli tapahtuneesta kuultuaan meille tuomaan piirakoita ja kakkuja. He istuivat olohuoneessa kanssani ja kuuntelivat, minä sain puhua. Se oli paras mahdollinen apu siinä tilanteessa”.

Marja kertoo kuulleensa myös kotipaikkakunnallaan Kuopiossa toimivista seurakunnan sururyhmistä. ”Soitin seurakuntaan viikon sisällä mieheni kuolemasta. Minulle sanottiin, että sururyhmään voi päästä vasta, kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mikä syy puolen vuoden odotuttamiselle on – sitä ei minulle kerrottu. Minulla on sellainen tunne, että sokissa olevan ihmisen raastavaa surua ei haluta kohdata, ja siksi avun antamista lykätään, jotta sureva ehtisi rauhoittua. Ikään kuin suojellaan auttajia autettavan surulta. Onneksi Nuorten leskien ryhmässä sain laskea ulos kaiken, mitä mielessäni oli, ja saman kokeneet kuuntelivat. Sitä tarvitsin nimenomaan siinä vaiheessa.”

Puolen vuoden kuluttua Marja pääsi mukaan seurakunnan sururyhmään. ”Ryhmässä oli noin puolenkymmentä henkilöä. Vetäjinä oli muistaakseni pappi ja diakoni. En ole itse kovin uskonnollinen, mutta tuntui, ettei uskonnollisuutta ryhmässä tuputettukaan. Se oli hyvä. Seurakunnalla voi olla erilaisia käsityksiä kuin autettavilla ihmisillä, mutta se ei haittaa. Ei siinä tarvitse osata sanoa, mikä suruun auttaa tai mitä pitäisi tehdä. Ei sellaisia vastauksia ole. Tärkeintä on, että autetaan.”

Hiljaisuutta ja vastakaikua seurakunnalta

Myöhemmin Marja alkoi toimia Nuorten leskien vertaistukiryhmän ohjaajana. Silloin hän oli yhteydessä kaikkien Kuopion seurakuntien diakoneihin, joiden yhteystiedot löytyivät verkkosivuilta. ”Halusin kertoa, että meillä on tällainen sururyhmä, johon voi tulla aiemminkin kuin puolen vuoden päästä. Toivoin, että jos myöhemmin joku minun laillani etsii apua, niin ainakin hänet voitaisiin ohjata jonnekin. Lähetin toistakymmentä henkilökohtaista viestiä, mutta vastaukseksi sain vain kolme automaattista lomaviestiä. Se oli pettymys.”

”Seuraavan kerran olin yhteydessä seurakuntaan, kun isäni kuoli”, Marja kertoo. ”Äitini jäi yksinäiseksi ja tuntui, että hän alkoi erakoitua. Olin yhteydessä lähiseurakunnan diakoniin. Ajattelin, että jos he voisivat olla äitiini yhteydessä ja kutsua häntä ryhmiin, niin hän ehkä aktivoituisi. Diakoni soittikin äidilleni seuraavana päivänä ja kävi myöhemmin hänen luonaan. Äiti saatiin ainakin joksikin aikaa houkuteltua mukaan seurakunnan toimintaan. Tässä tilanteessa diakoniatyö toimi mielestäni hyvin.”

Surevan kohtaamisessa on tärkeää myötätunto

  • ”Ei sureva ihminen mene rikki siitä, että hänen luokseen menee, eikä suru tartu”.

Läheisensä menettänyt toivoo seurakunnalta yhteydenottoa

Marja kertoo toivovansa, että seurakunnasta oltaisiin aktiivisesti yhteydessä sureviin seurakunnan jäseniin. ”Kyllähän seurakunnassa tiedetään, jos seurakunnan jäsen on kuollut. Miksei sieltä olla läheisiin yhteydessä? Miksi pitää odottaa, että sokissa oleva ja toimintakyvytön ihminen ottaa itse yhteyttä? Kun mieheni kuoli, odotin jo sairaalassa, että joku olisi yhteydessä, mutta missään vaiheessa sitä ei tapahtunut.”

Omaiset kohtaavat liian usein hiljaisuutta lähipiirissä sattuneen järkyttävän kuolemantapauksen jälkeen. ”Sen kyllä ymmärrän, että työyhteisössä ei osata suhtautua suruun. Kun palasin töihin Sepon kuoleman jälkeen, kaikki hiljenivät kahvihuoneessa, kun minä astuin huoneeseen. Tuntui, että olin elävä muistutus siitä, että elämä ei ole ikuista. Työkaverit eivät ole ammattilaisia, mutta luulisi, että diakoniatyöntekijä ammattilaisena pystyisi kohtaamaan kuoleman ja surun. Heidän pitäisi rohkeasti mennä surevan luokse”.

Musertavan surun kohtaaminen tuntuu usein ammattilaisestakin vaikealta, vaikka auttamisenhalu on kova. Saatetaan ajatella, että pitäisi osata tehdä tai sanoa jotain, mikä auttaisi surussa, vaikka se ei todellisuudessa ole mahdollista. ”Ei sureva ihminen mene rikki siitä, että hänen luokseen menee, eikä suru tartu”, Marja toteaa.” Ei kohtaamisessa pysty tekemään surevalle vahinkoa – vahinko eli rakkaan ihmisen kuolema on jo tapahtunut, eikä se siitä enää voi pahemmaksi mennä. Ei kannata yrittää käyttää latteuksia kuten ’tiedän miltä sinusta tuntuu’. Tärkeintä on osoittaa myötätuntoa ja olla läsnä. Vaikka sureva ei haluaisikaan puhua, on silti tärkeää, että joku rohkeasti menee hänen luokseen ja tarjoaa apuaan.”

Surevan kohtaaminen -hankkeen grafiikkaa.

Kokemusasiantuntijat auttavat ammattilaisia auttamaan

Marja on yksi vertaistukijärjestöjen yhteisen Surevan kohtaaminen -hankkeen koulutetuista kokemusasiantuntijoista, jotka tekevät vierailuja työpaikoille ja oppilaitoksiin. Vierailuilla kokemusasiantuntija kertoo oman tarinansa ja kertoo yleistä tietoa surusta ja surevan kohtaamisesta. Kokemusasiantuntijan voi pyytää ilmaiselle vierailulle hankkeen verkkosivujen kautta. Sivustolta löytyy myös tutkimustietoa surevan kohtaamiseen liittyen.

Kokemusasiantuntijat toivovat ammattilaisilta ennen kaikkea empaattisia kohtaamisia. On myös tärkeää, että ammattilaiset osaavat tarpeen vaatiessa ohjata surevan eteenpäin saamaan apua muualta, esimerkiksi lääkäriltä, psykologilta tai vertaisilta. Vertaistuki on monille läheisensä menettäneille paras apu. ”Olisi hyvä, jos eri tahot tekisivät yhteistyötä”, Marja toteaa. ”Jos itsellä ei ole tarjota apua, voi ohjata surujärjestön vertaistukiryhmään.”

Lisätietoja:
Koottua tietoa surevan kohtaamisesta: www.surevankohtaaminen.fi
Tieteelliseen tutkimukseen perustuvat suosituslauseet äkillisesti kuolleen henkilön läheisten tukemiseen: www.hotus.fi
Vertaistukea omaisille tarjoavat järjestöt:   Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry, KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry, Suomen nuoret lesket ry ja Surunauha ry – vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille.