Anna surevalle tukea ja toipumisrauha

Yksi taho, josta surevat voivat saada tukea läheisen kuoleman jälkeen ovat MIELI ry:n ylläpitämät kriisikeskukset. Mitä kriisityö on ja mitä työntekijät konkreettisesti tekevät? Kriisityöntekijä Susanna Takanen kertoo työstään ja mitä hän erityisesti huomioi, kun hän kohtaa surevia. 

Missä tehtävässä toimit ja miten pitkään olet toiminut alalla?

Olen Susanna Takanen, toimin vastaavana kriisityöntekijä Kriisikeskus Mobilessa Keski-Suomessa, jossa olen työskennellyt yli 13 vuotta.

Kertoisitko lyhyesti, mitä kriisityöntekijän työ on? Millaisissa tilanteissa kriisityöntekijää tarvitaan?

Kriisityöntekijän päivä ja asiakaskohtaamiset eivät ole koskaan samanlaisia tai ennustettavia. Ensimmäiseen kriisikohtaamiseen on hankalaa millään tavalla valmistautua. Muutaman vuoden tein tällaista henkistä valmistautumista erilaisiin tilanteisiin – mutta huomasin sen olevan hyödytöntä, koska jokaisessa tilanteessa mennään kriisin kokeneen ehdoilla ja kokemus edellä – ei työntekijän ennalta miettimän kaavan mukaisesti. Ehkä se, että kriisit tulevat äkillisesti ja yllättäen – ovat haavoittavia ja ehkä uusiakin tilanteita – aiheuttavat sen, että niihin hakee turvallisuuden ja hallittavuuden tunnetta ”muka valmistautumalla.”

Kriisityöntekijänä olen tukena niin traumaattisissa kriiseissä kuin elämän erilaisissa kriisitilanteissa. Traumaattiset kriisit liittyvät usein läheisen kuolemaan, lapsen kuolemaan, äkilliseen sairastumiseen, läheisen itsemurhaan tai itsemurhayritykseen sekä onnettomuuksiin. Kyseessä voi olla myös rikoksen uhriksi joutuminen; seksuaalirikos, väkivalta tai henkirikos. Elämän kriisitilanteissa yleisiä yhteydenottosyitä ovat mm. kriisiytynyt perhetilanne, parisuhdeongelmat, väkivalta, ero, uupumus, työelämän ongelmat, opiskeluongelmat, yksinäisyys, ihmissuhdekriisi tai taloudelliset ongelmat. Kriisikeskus Mobileen otetaan yhteyttä myös mielenterveysasioihin kuten akuuttiin tai pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen/masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, diagnosoituun sairauteen liittyen tai muutoin, kun on huoli omasta mielenterveydestä ja jaksamisesta.

Kriisityötä tehdään niin puhelimitse kuin tapaamalla asiakkaita kasvokkain. Tapaamiset ovat pääsääntöisesti täällä Mobilen tiloissa. Vielä vuoden 2021 loppuun saakka Mobilen työhön kuului akuutti kriisiapu koko Keski-Suomen alueella ja silloin kotikäyntejä tehtiin noin 500 käyntiä vuodessa. Vuoden 2022 alusta traumaattisten kriisien 24/7 kriisityö siirtyi Keski-Suomen sosiaali- ja kriisipäivystykselle. Kriisikeskus Mobile on järjestölähtöinen toimija, joka tarjoaa ammatillista tukea ja apua elämän erilaisissa kriisitilanteissa.

Lue lisää: Elämän rajallisuus yllättää myös ammattilaisen

Miten kriisityöntekijä yleensä toimii surevan kohtaamisen tilanteissa? Mitä konkreettitesti teette tilanteissa?

Silloin kun kohtaan läheisensä menettäneen ihmisen, pyrin maadoittamaan itseni mahdollisimman rauhalliseksi ja turvaa tuovaksi. On tärkeää tiedostaa, ettei sokissa oleva ihminen kykene ajattelemaan rationaalisesti vaan silloin toimii ns. ”liskoaivot” ja traumaattiset muistot tallentuvat ainakin osin visuaalisesti; hajuina, ääninä, tuntemuksina kehoon ja mieleen ilman niitä yhdistävää rakennetta. Käytännössä sokissa olevan on tärkeämpää saada rauhallista ja tyyntä signaalia auttajan omasta hermostosta, kuin se että tila täytettäisiin pelkällä puheella, jota aivot eivät kykene vastaanottamaan. Sokissa olevan ja kriisiauttajan hermostot keskustelevat keskenään. Ajattelen, että ensimmäisessä kohtaamisessa ei pitäisi sanoa mitään ns. sanomisen vuoksi. Jos itse kävisi kierroksilla ja ajattelisi, että tämä tilanne pitää jotenkin hoitaa, niin uskon, että silloin monella hyvääkin tarkoittavalla auttajalla voi lipsahtaa fraaseja tai turhia lohdutuksia, joita kukaan läheisen menettänyt ei varmasti halua siinä hetkessä kuulla. ”Aika parantaa haavat” tai ”kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa” ovat äärimmäisen loukkaavia, surun sivuttavia ja vähätteleviä kommentteja.

Traumaattiset kokemukset tallentuvat eri tavalla muistiin kuin arkipäivän tapahtumat ja myös muiden kommentit sokkivaiheessa jäävät herkästi mieleen. Oman rauhallisen olemuksen lisäksi kosketuksella on maadoittava voima. Turvallisin tapa koskettaa sokissa olevaa on laittaa käsi olkapäälle tai koskettaa käsivartta. Sitä ennen voi asiaa myös kysyä, jos on yhtään epävarmuutta voiko niin tehdä. Tilanneherkkyys, ja sen aistiminen kuinka lähelle voi mennä, on olennaista kohtaamisessa. On tärkeää tunnistaa, millainen sokki on kyseessä; paniikinomainen, vihainen, lamaantunut tai toimijuuden omaava.  Kriisityöntekijänä täytyy punnita, mitkä sanat käyvät omaan suuhun, kun tapaa surevan ensimmäisen kerran. Vain tavan vuoksi ei kannata sanoa: ”otan osaa.” Ilmaisu voi jäädä kolkoksi, kun eihän sitä vieraana ihmisenä todellisuudessa tiedä, että kenen vuoksi otan osaa ja minkä osan tämän ihmisen surusta ottaisin kannateltavaksi. Useimmiten sanon, että ”olen todella pahoillani”. Tai että ”nyt ei löydy sanoja.” Myös hyväksyvä ja myötätuntoinen katse tai kosketus kertoo enemmän, kuin hätäinen yritys sanoa jotain järkevää tai yleisesti totuttua.

Kriisityössä pitäisi olla empaattinen eikä sympaattinen. Niissä on ihan valtava ero. Empaattinen ihminen on aidosti läsnä, on valmis kuuntelemaan ja vain sietämään kriisin kokeneen sen hetkistä olotilaa ja tunnetta. Ei tarvitse neuvoa tai yrittää keksiä ratkaisuja tilanteeseen. Empaattisuutta voi osoittaa siten, että pyrkii ymmärtämään, että mitä tämä tapahtunut oikeasti merkitsee tämän ihmisen koko elämän kannalta. Tämä tarkoittaa hetkittäistä ja osittaista samaistumista toisen tilanteeseen. Sympaattinen ihminen lähtee puolestaan voivottelemaan, päivittelemään ja kauhistelemaan tapahtunutta kriisiä ja tilannetta. Sympaattisuuden vallassa sukeltaa osaksi toisen kriisiä, eikä kykene enää olemaan tukevalla tavalla läsnä, vaan humpsahtaa itse käymään läpi kriisissä olevan tunnekokemuksia. Tämä voi aiheuttaa lisäksi säätämistä, ylimääräistä sähläämistä, puolesta puhumista, mahdollisesti omien kokemusten kertomista ns. vertaistuellisesta näkökulmasta. Vertaistuki on erittäin tärkeää, mutta sen aika on myöhemmässä vaiheessa toipumista.

Reaktiovaiheessa ihminen ei välttämättä tunnista itseään, koska saattaa käyttäytyä juuri päinvastoin kuin hänelle on tavanomaista. Tämä aiheuttaa usealle huolta, ahdistusta ja pelkoa: ”olenkohan tulossa hulluksi, kun koen/toimin näin?”. Näissä tilanteissa ammattilaisen on tärkeää muistuttaa, että ei et ole tulossa hulluksi tai sekoamassa vaan reagoit yksilöllisellä tavalla ja niin tunteet kuin käyttäytyminen menevät silloin vuoristorataa. Usein kriisi aiheuttaa myös fyysisiä oireita; päänsärkyä, tärinää, painontunnetta rintaan, kuristavaa oloa, kylmän ja kuuman vaihtelua, vatsaoireita, oksentelua. Nämä ovat kehon luonnollinen tapa purkaa kriisiä, ja keho toimii yhteistyössä järkyttyneen mielen kanssa. Kun keho reagoi – se osaa toimia oikein.

Lue lisää: Kriisissä olevan auttaminen

Mitä kriisityöntekijän on erityisen tärkeää ottaa huomioon surevan kohtaamisessa, kun hän kohtaa kuolleen tai kuolevan ihmisen läheisen?

Kriisityöntekijänä pitää antaa surevalle tilaa kertoa omat kokemuksensa, reaktionsa, tunteensa ja ajatuksensa. Kaikki kokemukset ja tunteet tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin ne tulevat. Pitää antaa tilaa jossittelulle ja asian läpikäymiselle useaan kertaan. Tärkeää on muistaa kertoa, että kaikenlaiset tunteet ja reaktiot ovat normaaleja, koska kriisin kokenut on joutunut ns. epänormaaliin tilanteeseen, kun äkillinen kriisi muuttaa nopeasti elämää. Tunteista esille voi nousta suru, viha, huoli, pettymys, häpeä, epätoivo, ahdistuneisuus ja joissain tilanteissa myös helpotus, jonka ääneen sanominen voi olla raastavan vaikeaa. Kun kriisityöntekijänä kykenee ottamaan tunteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat, raakoina ja keskeneräisinä, on niitä mahdollisuus lähteä syvemmin työstämään surun edetessä. Läpipuhuttu ja tunnettu viha voi esimerkiksi estää sen, ettei viha käänny katkeruudeksi tai itseinhoksi, joka voi myöhemmin oireilla mm. itsetuhoisella käyttäytymisellä tai muilla haittavaikutuksilla.

Vaihtuvat tunteet voivat aiheuttaa järjettömän suuren rikkinäisyyden omaan sisimpään. Se voi jopa heijastaa siten, että oma identiteetti on hetkellisesti hukassa ja aiheuttaa näin arvottomuuden ja hallitsemattomuuden tunnetta. Kun mieli ylikuormittuu, ovat myös pakokauhu, hetkelliset psykoottiset kokemukset tai jumiutuminen mahdollisia. Kun tunteet saa tulla suodattamattomina ja aitoina esille – ilman että niitä yritetään selittää pois tai ohjailla muualle – on niiden mahdollisuus asettua osaksi ihmisen tarinaa. Osa tunteista myös häviää tai hälvenee, kun niiden kanssa on ollut – osa tunteista muuttaa muotoaan. Surun edetessä on mahdollisuus kokea myös iloa, toivoa, turvallisuuden ja onnistumisen tunnetta. Kriisityöntekijänä toivoa voi lähteä vahvistamaan siinä vaiheessa, kun se alkaa nousta esille kriisin kokeneen kertomasta. Liian aikaisin tyrkytetty toiveikkuus voi aiheuttaa sen, että kuoleman kokeneelle läheiselle tulee tunne, ettei häntä ymmärretä yhtään.

Surun etenemistä ohjaa se, milloin tapahtunut todentuu. Osittainen todentuminen lähtee liikkeelle reaktiovaiheessa. Useille kuolema todentuu hautajaisissa tai hautajaisten jälkeen, kun huomaa jääneensä yksin surun kanssa. Kauempaa surua kokevat läheiset eivät elä arjessa tätä kokemusta enää niin vahvasti, joten yhteydenpito saattaa vähentyä ja suru ei vaikuta samoin heidän arkeensa. Silloin käynnistyy oma surun läpikäyminen, jota voi olla muiden vaikea ymmärtää – ellei ole itse käynyt läpi vastaavaa kokemusta.

Surussa on erityispiirteitä. Ihmiset kokevat hyvin eri tavalla menetyksen ja esimerkiksi äidin ja isän surussa on omat erityispiirteensä. Vaikka puhutaan samasta surusta, niin reaktiot ja tunteet voivat olla aivan erilaisia. Samoin se, miten ihminen toimii tai ei toimi omassa surussa. Usein ajatellaan, että itkeminen ja kyyneleet ovat surun mittari. Osalle syvästi surevista on hyvin ahdistavaa, kun itku ei vain tule ja suru aiheuttaa jäätymisen ja itkuttomuuden. Tämäkin on normaalia – ja se pitää muistaa kohtaajana kertoa. Osa surevista haluaa keskustella ja käydä kokemusta läpi, mutta kaikille se ei ole yhtä luontevaa. Joku voi työstää surusta nousevia tuntemuksia liikkumalla, huutamalla metsässä, hakkaamalla halkoja, kuuntelemalla musiikkia tai kirjoittamalla.

Lue lisää: Tietoa surevan kohtaamisesta

Millaiset surevan kohtaamisen tilanteet ovat kriisityöntekijöille haastavia ja miten niissä tilanteissa voi toimia?

Itselleni haastavimpia tilanteita kriisityöntekijänä ovat lasten ja nuorten kuolemat, itsemurhat ja muut äkilliset kuolemat. Jotta olisin läsnä aidosti ja empaattinen, samaistuisin tilanteeseen osittain, asetan itseni alttiiksi toisen ihmisen tunnekokemukselle ja reagoinnille. Yksi myötätuntouupumisen riskitekijöitä on pitkään jatkunut altistuminen äärimmäisille kokemuksille ja tunteille. Vaarana on kyynistyminen, jos päästää tunteet ja esimerkiksi visuaalisesti sekä kokemuksellisesti järkyttävät tilanteet liian syvälle itseensä. Kriisitilanteissa pitää muistaa, että työntekijän oma elämä on erillään tapahtuneesta kriisistä. Ammattilaisen on huomioitava, ettei kriisin kokenut joudu kannattelemaan työntekijän itkua, hätää, huolta tai keinottomuutta. Itsensä pitää tuntea läpikotaisin; täytyy tunnistaa omat fyysiset reaktiot, jotka yrittävät saada mieltä kierroksille ”auttajan hädässä”. Omalle keholle ja mielelle tulee antaa signaalit; minä olen turvassa, tässä ei ole hätää, olen tätä ihmistä varten. Keskiössä on keskittyminen kriisin kokeneeseen ja hänen vakauttamiseensa niissä määrin kuin se on kriisin vaiheesta johtuen mahdollista.

Haluaisitko sanoa jotakin erityisesti läheisensä menettäneille lukijoille?

Läheisensä menettäneelle omaiselle haluaisin sanoa, että sinulla on oikeus toipumisrauhaan. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Elämä ei tule koskaan olemaan enää täysin samanlaista kuin läheisesi eläessä – elämä on monelta osin muuttunut. Voidaan puhua elämästä ennen läheisen kuolemaa ja elämästä jälkeen läheisen kuoleman. Arjesta kuitenkin voi tulla sellaista, että se sujuu ihan hyvin tai kohtalaisesti, kun on kulunut riittävästi aikaa ja toipuminen tapahtuu luonnollista tahtia. Muiden ihmisten ei pitäisi odottaa tai luoda painetta surevalle selviytyjänä. Surun joutuu käymään läpi, koska on pakko – ei ole kyse selviytymistarinasta, johon vain vahvat pystyvät – vaan on yksinkertaisesti pakko. Suru ei lopu koskaan – eikä ikävä. Toipuminen on mahdollista. Se on jokaiselle oman näköinen tie ja tien varrelle toivoisi mahdollisimman monta rinnallakulkijaa, jotka antavat sinulle tilaa turvallisella tavalla.