Pyhäinpäivänä tehdään tilaa surulle

Pyhäinpäivänä hautausmailla loistavat tuhannet kynttilät. Perinteeseen kuuluu, että pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä läheisiä. Haastattelussa lapsensa syövälle menettänyt äiti ja läheisensä itsemurhalle menettänyt kertovat, millaisia ajatuksia pyhäinpäivä heissä herättää, millaista elämä on läheisensä kuoleman jälkeen sekä tärkeimmästä voimavarastaan surun keskellä. 

Menetyskokemus tapahtuu aina jossakin elämän kontekstissa. Surevan tilanteeseen vaikuttaa kokonaisvaltainen elämäntilanne ja koetun menetyksen luonne. Merkittävää on esimerkiksi se, miten kuormittavia vuosia on menetyksen taustalla, ja millainen menetys on ollut – äkillinen vai ennakoitavissa. Läheisen menetyksen jälkeen on sopeuduttava uudenlaiseen elämäntilanteeseen, jossa oma rakas on poissa ja seurana on suunnaton suru ja mahdollisesti joukko muita ikäviä tunteita kuten pelkoa, häpeää tai vihaa.

– Kun minun läheiseni kuoli, ajattelin pitkään, etten ole mitään muuta kuin itsemurhan tehneen läheinen. Tuntui, että menetyksen jälkeen minusta ei jäänyt enää jäljelle mitään muuta. Jouduin rakentamaan kaiken alusta. Vähän niin kuin lapsi oppii elämänsä alussa ensin kääntymään, sitten konttaamaan ja lopulta kävelemään. Myös minä olen lopulta oppinut elämään suruni kanssa ja olemaan paljon muutakin kuin itsemurhan tehneen läheinen, kertoo läheisensä itsemurhalle menettänyt Jennina Surunauha ry:stä.

– Lapsen menetys on jakanut elämäni aikaan ennen lapsen kuolemaa ja aikaan lapsen kuoleman jälkeen. On väistämätöntä, että lapsen menetys muuttaa äidin elämää pysyvästi ja perustavanlaatuisesti. Menetys tapahtui kahden äärimmäisen rankan vuoden päätteeksi. Vuoden sisällä kaksi nuorinta poikaani olivat saaneet saman syöpädiagnoosin. Takana olivat ensin nuorimmaisen rankat syöpähoidot ja heti sen perään keskimmäisen syöpähoidot, jotka jäivät lopulta kesken. Henkistä kuormaa oli kertynyt valtavan paljon. En ollut ehtinyt käsitellä ensimmäisestä syöpävuodesta kertynyttä kuormaa ennen toisen lapseni sairastumista ja lopulta menehtymistä. Minulle ei tullut yllätyksenä, että masennukseni uusiutui ja sairastuin työuupumukseen vuosi työhön paluuni jälkeen. Lapseni kuolema on pakottanut minut pysähtymään ja pohtimaan kysymystä elämän merkityksellisyydestä, kertoo lapsensa menettänyt Iina Käpy Lapsikuolemaperheet ry:stä.

Joskus täytyy taistella, että saa tukea

Jokaiselle surevalle tulee tarjota ja mahdollistaa tukea läheisen kuoleman jälkeen, menetyskokemuksesta tai asuinpaikkakunnasta riippumatta. Myös vertaistukimahdollisuuksista on tärkeää kertoa surevalle. Jennina ja Iina ovat kumpikin saaneet monipuolisesti tukea läheisen kuoleman jälkeen, mutta siihen on tarvittu sekä osaavia ammattilaisia että omaa aktiivisuutta.

– Tärkein tuki itselleni on ehdottomasti ollut vertaistuki. Koska syöpähoitojen aikaan piti elää infektioeristyksessä, ainoa ympärillä oleva sosiaalinen piiri oli muut syöpäosastolla olevat vanhemmat. Heidän kanssaan tuli vaihdettua kuulumisia, ja tarinoita oli yhtä monta kuin potilaita. Myös Kympin äidit ja isät -Facebook-ryhmästä tuli tärkeä vertaistukikanava. Sairaalajaksoilla kävin myös säännöllisesti juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja tämä oli tärkeä tuki etenkin lapseni menehtyessä. Minulla oli oikeus myös HUSin maksusitoumuksella järjestettävään lyhytterapiaan lapseni kuoleman jälkeen, Iina kertoo.

– Terapian järjestäminen oli kuitenkin prosessi, joka oli minun harteillani. Minun piti ensin selvittää, ketkä lähialueen psykoterapeuteista voisivat mahdollisesti antaa terapiaa maksusitoumuksella. Tämän jälkeen piti soitella läpi terapeutteja ja kysellä, miten heillä oli vapaita aikoja. Lopulta löysin sopivan terapeutin samasta kaupungista, jossa työskentelen. Mielestäni on kuitenkin selkeä epäkohta, että asiakas joutuu, vähillä voimavaroilla, valtavan kriisin keskellä ponnistelemaan itse terapeutin löytämiseksi. Onneksi minulla oli voimavaroja tähän prosessiin, mutta epäilen, että kaikilla ei niitä ole, Iina jatkaa.

– Heti surumatkani alkutaipaleella pääsin psykoterapiaan, jossa sain tutun terapeutin kanssa kasvaa suruni kanssa viiden vuoden ajan. Sain opetella ja oppia, onnistua ja epäonnistua. Sain kulkea vauhdilla eteenpäin ja ottaa askeleita taaksepäin. Ennen kaikkea sain olla haavoittuva ja rikkinäinen ilman, että minun tarvitsi pelätä toisen ihmisen murtuvan tai pelkäävän minun suruani. Vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta ovat myös olleet minulle suuri apu. On ollut lohdullista saada luoda omalle menetykselle merkitystä, tehdä siitä jotain suurempaa, kuin sen tuoma kipu ja suru ovat olleet. Ajattelen, että olen saanut juuri sellaista tukea, kuin olen tarvinnut. Alussa, ihan ensimmäisinä päivinä olisimme tarvinneet kriisiapua, mutta sitä emme saaneet. Toivottavasti nyt kriisiavun tilanne on parempi ja jokainen sitä tarvitseva saa kriisiapua heti, kun elämässä tapahtuu jotain traumaattista, Jennina toivoo.

Lue lisää: Tukitahoja ja Vertaistuki

Mikä auttaa jaksamaan, kun ei jaksa?

Ammattiavun ja vertaistuen lisäksi tarvitaan muitakin asioita, jotka tuovat jotakin muuta ajateltavaa surun keskelle, kun menetys on vienyt elämänilon. Kysyn haastateltavilta, mikä on ollut heille tärkein voimavara läheisen kuoleman jälkeen.

– Uskon, että kovin moni lapsen syöpätaistelun ja menettämisen kokenut ei vastaa tähän kysymykseen niin kuin minä, nimittäin Formula 1 -kisojen seuraaminen! Kun nuorimmainen sai syöpädiagnoosin, syöpä peitti alleen koko muun maailman, eikä siihen mahtunut juuri mitään muuta. Kaikki omat harrastukset ja ystävyyssuhteet jäivät tauolle. Yksi henkireikä minulla kuitenkin oli, ja se oli Formula 1 -lähetysten seuraaminen. Sairaalassa pystyin katsomaan kisoja omalla älypuhelimellani. Olosuhteet vaihtelivat kotisohvalta sairaalahuoneeseen ja teho-osastoon, mutta Formula 1 oli minun linkkini sairaalan ulkopuoliseen maailmaan. Lapseni menehdyttyä oma maailmani pysähtyi ja hajosi miljooniksi palasiksi. Yksi asia kuitenkin muistutti minua elämän jatkumisesta. Aina tuli seuraava Formula 1 -kisa ja uusi kisanäyttämö, vaikka oma maailma tuntui pysähtyneen, Iina kuvailee.

– Hassua kyllä, minulle tärkein voimavara on ollut se, että surusta ei tarvitse selviytyä, mutta surun kanssa voi selviytyä. On ollut voimaannuttavaa huomata, että surun ei tarvitse tehdä minua vahvemmaksi tai paremmaksi. Sen ei tarvitse jalostaa minua ja saada minua ajattelemaan, että selviän mistä vaan. Voin vain surra ja olla sureva. Samaan aikaan voin olla myös paljon muuta. On helpottavaa, ettei minun suruni tai tarinani tarvitse olla sankaritarina. On myös ollut lohdullista huomata, että surusta huolimatta elämässä tapahtuu ja syntyy hyviä ja kauniita asioita. Kun perusturvallisuudentunne on horjunut ja ehkä särkynytkin, saavat kaikki merkitykselliset asiat tuntumaan jalat vahvemmilta. Perhe, ystävät ja kaikki surumatkalla mukaan tarttuneet ihmiset ovat olleet merkityksellinen osa toipumistani, Jennina iloitsee.

Muistelun myötä läheinen tulee ihan vierelle

Iina ja Jennina ajattelevat, että muistojen kautta heidän läheisensä ovat heidän elämässään aina. Muistot tulvivat mieleen niin arkisissa tilanteissa kuin merkkipäivinäkin. Muistelu on yksi tapa vaalia suhdetta menetettyyn läheiseen.

– Minulle lapseni haudalla käyminen on tärkeää. Sytytän haudalle kynttilöitä, vien kukkia ja hiljennyn hänen muistonsa äärelle. Hän on mukana arkipäivän keskusteluissa perheenjäsenten kanssa. Jouluisin ja hänen syntymäpäivänään maaliskuussa tulee muisteltua paljon. Muistelemisen lisäksi ajattelen, että vaikka lapseni ei enää fyysisesti ole täällä, hän on silti aina mukana elämässäni ja sydämessäni. Poikani suuria vahvuuksia oli huumorintaju sekä taito iloita toisten puolesta. Ajattelen, että vaalimalla näitä ominaisuuksia omassa elämässäni hän on aina mukanani, Iina kertoo.

– On hirvittävän tärkeää voida puhua läheisestä, vaikka hän onkin kuollut. On tärkeää saada muistaa ja muistella, nauraa ja toisinaan itkeäkin. On merkityksellistä saada kertoa hauskoja tarinoita ja jakaa niitä myös muille. Juuri taannoin kerroin, kuinka läheisestäni oli aina hauskaa järjestää meille käytännönpiloja. Aika monesti kävelin auton perässä keskellä Helsingin keskustaa, kun läheiseni ajoi autoa eteenpäin joka kerta, kun yritin päästä sisään. Teiniminääni hävetti ja läheiseni nauroi kippurassa auton ratissa. Kun joku toinen aidosti kuuntelee kertomiani tarinoita ja vielä nauraa niille mukana, hetken ajan tuntuu siltä, kuin läheinen olisi ihan vierellä, Jennina kuvailee.

Pimeässä palavat toivon kynttilät

Pyhäinpäivänä suru saa tilaa ja näkyvyyttä tavallista enemmän. Yhteisesti jaettu kokemus surusta, on lohduttavaa.

– Minulle pyhäinpäivä liittyy vahvasti syksyyn. Huomaan usein, että viimeistään marraskuussa suru muuttaa lähemmäksi ja on enemmän vierellä. Syksyn juhlat ja lähestyvä joulu ovat minulle usein aikaa, jolloin suru on vahvasti läsnä. Pyhäinpäivä tuo siihen tavallaan lohtua, sillä silloin oma sosiaalinen mediani täyttyy kauniista kirjoituksista ja muistoista. Ihmiset puhuvat surusta ehkä avoimemmin ja tuntuu, että en ole suruni kanssa yksin. Suru tehdään näkyväksi kynttilöin ja sanoin. Se on lohdullista, Jennina toteaa.

– Pyhäinpäivä herättää erityisiä tunteita senkin vuoksi, että Yhdysvalloissa vietettävä Halloween oli pojalleni mieleinen juhla, jota meillä oli tapana viettää perheen kesken. Sen lisäksi minulla on todella lämpimiä muistoja hänen kanssaan sairaalassa pitämistämme elokuvailloista. Yhdellä sairaalajaksolla esimerkiksi katsoimme Halloween-kauhuelokuvia useana iltana. Useana vuonna olemmekin nuorimmaisen kanssa vieneet koverretun kurpitsan poikani haudalle, vaikkei sellainen suomalaiseen hautausmaaperinteeseen kuulukaan. Pyhäinpäivänä hautausmaa tuhansine kynttilöineen on äärettömän kaunis, ja kynttilämeri tuo toivoa pimeyden keskelle, Iina kertoo.

 Kuolema avaa uusia näköaloja elämään

Läheisen kuoleman jälkeen elämä ei ole entisellään. Elämä voi menetyksen jälkeen muuttua arjen, ihmissuhteiden, arvomaailman ja jopa identiteetin osalta. Kysyn Iinalta ja Jenninalta, miten läheisen menetys on heitä muuttanut.

– Ajattelen, että osaan nyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen herkempi ja ehkä aavistuksen verran neuroottisempi. Itken erityisesti kauniiden asioiden äärellä. Elämän hauraat hetket tuntuvat erityisen suurilta ja niiden äärellä itkettää. Toisaalta ihan tavalliset asiat tuntuvat hirvittävän merkityksellisiltä. Haluan jatkuvasti ja koko ajan, että minulle tärkeät ihmiset tietävät olevansa tärkeitä. Tärkein muutos on ehdottomasti se, että en enää yritä pärjätä ihan kaikessa yksin. Olen valmis pyytämään apua, jos tuntuu, että sitä tarvitsen. Tällä hetkellä minun suruni on olemassa, toisinaan taka-alalla ja toisinaan vähän lähempänä. Elämä on hirvittävän kaunista ja hyvää myös niinä hetkinä, kun suru tuntuu olevan kiinni ihossa, Jennina kuvailee.

– Lapsen menettäminen on muuttanut väistämättä omaa arvomaailmaani. Pienet asiat eivät enää hetkauta, ja asiat ovat ikään kuin asettuneet mittasuhteisiinsa. Kuolema ei myöskään enää pelota itseäni, kun olen nähnyt ja kokenut sen oman lapseni kohdalla. Koska olen kokenut jokaisen vanhemman pahimman painajaisen, tiedän, että selviän kaikista vastoinkäymisistä elämässä, mitä ikinä tielleni asettuukaan. Osaan nauttia paremmin nykyhetkestä ja tiedostan, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Sairaalavuosista on kuitenkin jäänyt niin paljon kuormaa, että kuormitus myös kivoista ja positiivisista asioista vaatii palautumista. Nykyään tiedän kuitenkin rajani paremmin ja tietoisesti varaan aikaa hiljentymiselle ja oman itsen äärelle pysähtymiselle. Suru on loppuelämän matka. Välillä sen ääni olkapäällä on voimakkaampi, välillä se on enemmän taka-alalla, mutta siinä olkapäällä se aina istuu. Olen jo aika hyvin oppinut tuntemaan oman suruni ja elämään surun kanssa, Iina kertoo.

”Maailmassa ei ole mitään sanoja, joilla läheisensä menettäneen tuskan saisi pois”

Jennina ja Iina toivovat, että surevia uskallettaisiin kohdata ja tukea. Aina ei tarvita edes sanoja, vaan paras tuki voi olla se, että toinen vain on.

– Toivoisin, että uskaltaisimme useammin kysyä toisiltamme ja vierellämme olevilta surevilta, mitä surulle kuuluu, huolimatta siitä, kuinka kauan menetyksestä on kulunut. Olisi tärkeää, että uskaltaisimme olla toistemme vierellä, vaikka kohtaaminen tuntuisikin haastavalta. Sanoja ei tarvita, joskus riittää se, että tietää toisen olevan vierellä. Toisinaan riittää, että antaa toisen puhua ja itse kuuntelee. Olisi hyvä, että lakkaisimme ajattelemasta, että sureva tarvitsee rauhaa ja alkaisimme kysyä, mitä sureva oikeasti tarvitsee. Toivon, että jokainen sureva saisi juuri sellaista apua kuin tarvitsee. Toivoin, ettei kukaan joutuisi koskaan selittelemään tai perustelemaan suruaan ja että jokainen saisi surra juuri omalla tavallaan ja niin kauan kuin tarvitsee. Toivon, että kukaan ei kyseenalaistaisi, vaan sen sijaan ehkä halaisi ja auttaisi avun äärelle, Jennina sanoo.

– Eniten toivon ihmisiltä uskallusta kohdata surevia. Ihmismielellä on luonnollinen halu ratkaista toisen ihmisen kärsimys, paha olo ja suru, vaikka sitä ei voi toinen ihminen ratkaista. Siksi ihmisten usein esiin tuleva pelko siitä, että ei tiedä, mitä pitäisi sanoa surevalle, on aiheeton. Maailmassa ei ole mitään sanoja, joilla läheisensä menettäneen tuskan saisi pois, joten sanat ovat toissijaisia. Aito kohtaaminen on tärkeintä. Se, että uskaltaa jakaa toisen ihmisen surun, tuskan ja pahan olon. Voi sanoa, että ei ole sanoja. Kuunteleminen, läsnäolo ja kohtaaminen ovat tärkeintä. Surevalta voi kysyä, millaista apua hän toivoisi, Iina kertoo.

Lue lisää: Surevan kohtaaminen