Vaikka kaipaus ja suru menetetystä lapsesta kulkevat surevan vanhemman elämässä aina, erityisestä tänään Kuolleiden lasten muistopäivänä ajatukset ovat menetetyssä. Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n kokemusasiantuntija Maare sytyttää tänään kynttilän 9-vuotiaana kuolleen Miika-poikansa muistolle.

– Kynttilät ovat traditioni muistella Miikaa. Syntymä- ja kuolinpäivänä sekä Kuolleiden lasten muistopäivänä on aina saatava kynttilä palamaan, Maare kertoo.

Kuolleiden lasten muistopäivänä muistellaan kuolleita lapsia ja kuullaan heidän perheitään. Päivä on tarkoitettu lapsensa menettäneille vanhemmille, sisaruksensa menettäneille siskoille ja veljille sekä isovanhemmille, kummeille ja kaikille lasta ikävöimään jääneille.

Suomessa kuolee vuosittain noin 450 alle 20-vuotiasta lasta, joista kuolleena syntyneiden osuus on noin 200. Yleisimmät pienten lasten kuolinsyyt ovat synnynnäiset epämuodostumat, kromosomipoikkeamat, kasvaimet ja muut sairaudet. Vanhempien 15–19-vuotiaiden lasten kuolinsyy on yleisimmin tapahtuma- tai väkivaltakuolema.

Tunteita laidasta laitaan

Miika-poika nukkui pois lokakuussa 2006. Poika oli allergiaa ja astmaa lukuun ottamatta terve, eikä virallista kuolinsyytä löydetty.

Alkuvaihe menetyksen jälkeen meni sumussa. Hautajaisjärjestelyt veivät aikansa ja kaikenlaiset tunteet olivat pinnassa.

– Naamani oli turvoksissa itkusta ja pidinkin hihassani mustaa nauhaa merkkinä siitä, että voin olla herkkänä surun vuoksi vähän kaikelle. Tunsin paljon vihaa, raivoa ja syyllisyyttä. Tunneskaalat menivät laidasta laitaan, Maare kuvailee suruaan heti menetyksen jälkeen.

Jokaisen ihminen kokee surun eritavoin. On normaalia, että läheisen menettänyt käy läpi erilaisia tunteita. Ei ole tavatonta, että sureva tuntee raivoa, ahdistusta tai epätoivoa. Myös positiivisia tunteita kuten helpotusta voi tuntea. Lue lisää: Mitä suru on?

Auttajasta ei saa tulla autettavaa

Maare on kohdannut erilaisia ammattilaisia aina poliisista hoitohenkilökuntaan. Pääosin kohtaamiset ovat olleet onnistuneita. Ammattilaiset eivät ole kyseenalaistaneet hänen suruaan tai asettaneet sille aikarajoja. Esimerkiksi poliisien kanssa kohtaaminen oli kiireetön ja täynnä empatiaa.

– Ihmisiä poliisitkin ovat, joten tuntui hienolta, että heidän kanssaan vaihdoimme tunteita. Ei niitä tarvitse ammattilaisen peitellä, Maare kertoo.

Vaikka ammattilainen saakin näyttää tunteensa, on tärkeää, ettei surevasta tule auttajan lohduttajaa. Näin kävi Maarelle.

  • ”Lapsen menetyksestä ei koskaan toivu, mutta sen kanssa oppii elämää.”

– Hoitohenkilökunnan kanssa kohtaamistilanne oli ristiriitainen, kun minä tarjosin hoitajalle nenäliinaa ja vakuutin, että kyllä tämä tästä. Hoitajat olivat Miikalle tuttuja, mutta silti tilanteesta jäi hämmentynyt olo, hän muistelee epäonnistunutta kohtaamista.

Elämä jatkuu

Suru ei pääty, eikä sitä voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Maare kertoo, että hänen surunsa on vuosien saatossa muuttunut, mutta pysynyt mukana.

– Suru on aaltoilevaa. Enää se ei ole niin särmikästä kuin 10 vuotta sitten.  Pikkuhiljaa aalto on loiventunut. Pystyn muistelemaan Miikaa, eikä siinä ole mitään ongelmaa. Itku tulee aina silloin tällöin, eikä sitä pidä vähätellä. Olen aina sanonut, että toipuminen jatkuu lopun elämää.

Maare toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät surevan voivan jatkaa elämäänsä surusta huolimatta. Toiset päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta elämä jatkuu.

– Ihmiset ymmärtävät, että lapsen menettäminen on kaikkein pahinta, mitä voi tapahtua, mutta he eivät aina ymmärrä, että sureva voi mennä elämässä eteenpäin surun kulkiessa mukana. Lapsen menetyksestä ei koskaan toivu, mutta sen kanssa oppii elämään, Maare kuvailee.