Suru on läsnä aina, niin pyhäinpäivänä kuin arkena

Suru ja ikävä läheisen menetyksestä koskettaa monia tulevana pyhäinpäivänä 5.11.2022. Pyhäinpäivänä ajatuksemme ovat erityisesti surevien luona, jotka kaipaavat ja muistelevat edesmenneitä rakkaitaan. Yksi läheisensä menettänyt on kokemusasiantuntija Satu Marila, joka on varannut hetken aamustaan kertoakseen kokemastaan menetyksestä. Koti on rauhoittunut, lapset ovat lähteneet kouluun ja on aikaa keskustella. Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Satu menetti yllättäen puolisonsa Timon ja silloin 7- ja 2-vuotiaat lapset isänsä.

Suru rakkaan perheenjäsenen kuolemasta, on jollain lailla läsnä Sadun ja lasten elämässä koko ajan. Satu kertoo, että pian yhdeksän vuotta täyttävä tytär miettii tällä hetkellä isiä kovasti. Isän ikävä tulee tytöille yllättävissä kohdissa. Suru kulkee perheen matkassa koko ajan vahvasti. Satu kuvailee surua aaltona, joka menee edestakaisin läpi heidän elämänsä.

Surun ja menetyksen vaikutukset näkyvät Sadun ja lasten elämässä vuosienkin jälkeen.

– Kyllähän niitä haasteita on, tällä hetkellä mennään hyvin äärirajoilla. Itselläni on riittämättömyyden tunne, kun ei vaan yksin riitä molemmille lapsille. Ei kukaan muu jaa niitä asioita minun kanssani kuin puoliso. Isän paikkaa ei lapsille korvaa kukaan.

Satu kertoo, että hyvin varhaisessa vaiheessa menetyksen jälkeen hän koki kaipauksen lisäksi myös kiitollisuutta kaikesta hyvästä, jota yhteinen elämä oli tuonut.

– Jos en olisi tavannut Timoa, en olisi se ihminen, joka nyt olen, ei olisi tyttöjä eikä kotia.

Suru pakottaa sopeutumaan

Haasteita perheen arkeen tuo myös Sadun silmäsairaus, joka huolettaa niin häntä itseään kuin lapsia. Arjen pyörittäminen yksin on raskasta. Satu kertoo usein, että hän miettii, millaista elämä olisi, jos olisi puoliso jakamassa arjen ja elämän haasteet. Niin lapset kuin Satu itse joutuvat jatkuvasti sopeutumaan uusiin vastaantuleviin tilanteisiin ilman puolisoa ja isää. Satu kertoo, että lapset takertuvat häneen, koska hän on perheen ainut vanhempi. Hän haluaisi pystyä ottamaan pois huolen lasten harteilta.

– Olen koko ajan taistellut nuoremmalle lapselle apua, mutta sitä ei ole saatu. Avun hakeminen vaatii paljon taistelua vanhemmilta. Olisi ihanaa, jos ihmiset ymmärtäisivät, että arjen ja elämän jatkumisesta huolimatta suru menetyksestä on koko ajan siellä taustalla ja siihen pitäisi saada automaattisesti apua.

– Suru on muokannut minua ihmisenä. Se on sellainen asia, mitä kukaan ei haluaisi kokea. Jos pitää jotain hyvää löytää, niin olen terapian avulla tehnyt itseeni huikean matkan ja tunnen itseni paremmin kuin ennen. Minulla on aina ollut siskoni kuoleman vuoksi ymmärrys elämän rajallisuudesta. Tiedostan elämän rajallisuuden eri tavalla kuin ne ihmiset, joilla menetyksiä ei ole.

– Minun on vaikea sanoa, että olen selviytyjä tai edes rohkea. Viimeisen vuoden aikana olen pystynyt oivaltamaan sen, miten hienoa se on, että olen päässyt eteenpäin kaikesta huolimatta.

”Teillä on aina isi, vaikka hän ei ole täällä”

Kysyn Sadulta mikä on ollut vuosien aikana hänelle raskainta. Hän liikuttuu ja vastaa empimättä.

– Lasten suru, tässä tulee itku, se mitä lapset on menettäneet. Vaikka itsekin on menettänyt tosi paljon, mutta kyllä se lasten menetys on niin iso. Kun sen tietää, että se on aina läsnä. Vaikka on joku iloinen juhla, siinä on se joku haikeus, kun ei ole toinen vanhempi läsnä. Vuodessa on aika monta päivää, jolloin rakkaan ihmisen poissaolo tuntuu. Huomaa sen, että ne jollain lailla ikään kuin helpottavat vuosi vuodelta. Aina helpommin pääsee ikävän tunteista ja surullisista ajatuksista eroon. Mutta jollain lailla aina suru tulee, on läsnä ja saa olla. Se on osa meidän elämäämme. Isi on matkassa mukana ja läsnä niissä juhlissa. Olen tytöille sanonut, että teillä on aina isi, vaikka hän ei ole täällä.  Hän oli isänä sellainen, joka halusi olla läsnä ja myös oli läsnä. Haluan, että tytöt muistavat sen.

Satu kertoo, miten lähipiirin miehet rakensivat tytöille leikkimökin, joka isältä jäi rakentamatta. Leikkimökin avajaisissa puhuttiin tietysti isistä, miten isiä suretti varmasti se, että ei päässyt mukaan, mutta iloitsi siitä, että tytöillä on nyt leikkimökki.

Satu kertoo tuohtuneena, miten häneltä on kysytty, että vieläkö he puhuvat isistä. Sadulle on tärkeää se, että isistä puhutaan niin paljon kuin lapset haluavat.

Suru osana elämää

Satu kertoo, että jollain lailla suru on kevyempää kuin silloin alkuvuosina, mutta aina se on läsnä. Satu ajattelee, että ammattilaisten ja läheisten on hyvä antaa surevan surra vielä pitkänkin ajan kuluttua. Hänestä on tärkeää ymmärtää, että suru ei ole kuukaudessa tai kahdessa ohi.

– Ammattilaisen on hyvä muistaa, että se menetys on siellä, vaikka aikaa on kulunut. Edelleen vuosienkin päästä voi kysyä, miten voit tai miten jaksat. Menetys on ja pysyy elämässä mukana.

Sadulle on jäänyt erityisen tärkeänä mieleen opettajan konkreettinen tapa kohdata perheen kokema menetys.

– Tyttäremme opettaja yhdisti liikuntatuntia ja uskontotuntia ja luokka teki retken Timon haudalle pyhäinpäivän aikoihin. Retki opetti koko luokalle, miten surua kohdataan. Suru on yksi asia, ihan kuin mikä tahansa muu asia. Sen voi koulumaailmassa kohdata ja yhdistää koko luokan vaikean asian edessä. Tyttö tuli kotiin koulusta todella onnellisena tapahtuneesta. Opettaja oli kysynyt luvan tytöltämme, että onko retki tytölle ok ja se todellakin oli hänelle iso asia.

– Lapsi käsittelee menetystä monta kertaa, aina kun ymmärrystä tulee. Vaikka siitä on aikaa, asia voi olla lapsen mielessä hyvinkin pinnalla ja isona mielen päällä.

Tukea voi tarvita, vaikka näyttäisi menevän ihan hyvin

Satu kertoo, että hän kaipaa ihan arkista apua. Lisäksi hän kaipaa sitä, että joku kuuntelisi, kun on tarve puhua. Hän toivoo, että olisi joku ihminen, joka jaksaa vielä kuunnella ja jakaa ne asiat. Hän kaipaa myös yhteiskunnan tukea menetyksen kokeneille. Satu toivoo, että yhteiskunnassa ymmärrettäisiin tuen tarpeen jatkuminen pitkällä aikavälillä.

– Riittävä tuki tulisi turvata vielä vuosienkin päästä. Avuntarve ei välttämättä näy päällepäin. Olisi hyvä, että apua tarjotaan useamman kerran vuosien aikana eikä surevan tarvitsisi itse etsiä sitä niin paljon.

– Me on menetetty loppuiäksi jotain, ei se mene ohi tietyssä kuukausimäärässä.

Kun kysyn, mikä on ollut tärkein voimavara vuosien aikana, vastaus tulee empimättä.

– Lapset on ollut tärkein voimavara. Isoin syy, miksi jaksaa. En voi kahden edestä vanhemman roolia tehdä, mutta jollain lailla sitä yrittää kuitenkin. En voi olla mitenkään se isä. Yhden vanhemman edestä haluan tehdä töitä niin paljon kuin vain. On pakko pysyä arjessa kiinni. Tiedostan, että Timo olisi halunnut olla läsnä. Minulla on nyt mahdollisuus olla läsnä ja elää lasten kanssa.

Pyhäinpäivänä kynttilät loistavat läheisten muistolle

– Niin kauan kuin Timo kulkee muistoissa matkassa, hän on olemassa. Alkuajoista muistan, että huomasin kuilua sukupolvien välillä, että vanhempi sukupolvi ei puhu vaikeista asioista.  Minä haluan, että puhutaan niin paljon, kun on tarve. Minulle oli outoa, että ei puhuttu yhtään mitään. Itse olisi kaivannut, että puhutaan. Toivon, että jokainen rohkenisi sanoa, kun tulee mieleen muistoja. Toivon, että olisi luvallista muistella, oli sitten pyhä tai arki.

Haudalla käynti ja haudan hoitaminen on Sadulle yksi tärkeä konkreettinen tapa muistaa Timoa.

– Tykkään, että hauta on siistin näköinen. Tänä aamuna vein haudalle kanervaa, minulle hauta on tärkeä paikka.

Satu kertoo, että pyhäinpäivä merkitsee hänelle ennen kaikkea edesmenneiden muistelua. Mitään tiettyjä perinteitä ei pyhäinpäivän viettoon ole. Hautausmaalla käynti kuului pyhäinpäivään yhdessä Timon kanssa ja nykyisin käydään Timon haudalla. Jos haudalle ei juuri pyhäinpäivänä päästä, niin palavat kynttilät kotona edesmenneiden rakkaiden muistolle.